Elä­mäs­sä on toi­si­naan het­kiä, jol­loin elä­män­ti­lan­ne muut­tuu het­kel­li­ses­ti tai lo­pul­li­ses­ti. Jos­kus muu­tos on ha­lut­tu, toi­si­naan pa­kon sa­ne­le­ma. Mie­lee­ni muis­tuu pari ti­lan­net­ta omas­ta nuo­ruu­des­ta­ni.

Asuim­me lä­hes erä­maan reu­nal­la. Kou­lus­sa kul­jet­tiin pos­ti­au­tol­la. Omaa au­toa ei ol­lut, jo­ten elin­pii­ri oli maan­tie­teel­li­ses­ti mel­ko sup­pea. Ra­jat mää­räy­tyi­vät sen mu­kaan, kuin­ka kau­as jak­soi pyö­räl­lä pol­kea.

Kou­lu su­jui hy­vin. Siel­lä oli myös ka­ve­rei­ta. Olin hy­vin sel­vil­lä, mitä ym­pä­ril­lä, Suo­mes­sa tai muu­al­la­kin ta­pah­tuu, mut­ta so­si­aa­li­set kon­tak­tit oman per­heen ul­ko­puo­lel­le oli­vat vä­häi­siä. Niin­pä olin hy­vin ujo. Eh­kä van­hem­mat oli­vat asi­as­ta hie­man huo­lis­saan. Kek­sit­tiin, et­tä lai­te­taan poi­ka Tuk­hol­maan ke­sä­töi­hin op­pi­maan ja saa­maan it­se­luot­ta­mus­ta. Ra­han­tu­lo­kaan ei ol­lut pa­hit­teek­si.

Ys­tä­vien ja su­ku­lais­ten avul­la Tuk­hol­maan meno on­nis­tui hy­vin. Mat­ka al­koi trak­to­ril­la naa­pu­riin. Siel­tä naa­pu­rin kyy­dis­sä au­tol­la kir­kol­le. Kir­kol­ta lin­ja-au­tol­la Ou­luun. Ou­lus­ta ju­nal­la Naan­ta­liin. Siel­tä lai­val­la Tuk­hol­maan. Pe­ril­lä oli­vat­kin Sirk­ka ja Sa­ka­ri mi­nua jo odot­ta­mas­sa.

Pää­sin heil­le asu­maan. En muis­ta, pi­ti­kö mi­nun mak­saa vuok­raa, ai­na­kin se oli hy­vin ni­mel­li­nen. Tär­kein teh­tä­vä oli pi­tää Sir­kan ku­kat hen­gis­sä, kun isän­tä­vä­ki oli ke­sä­lo­mal­la Suo­mes­sa. Sa­ka­rin avul­la löy­tyi työ­paik­ka mei­je­ris­tä.

Olin aluk­si hy­vin jän­nit­ty­nyt uu­des­sa ym­pä­ris­tös­sä. Tun­tui, et­tei ni­me­ä­kään osaa sa­noa. Mut­ta pian jän­ni­tys lau­ke­si ja työ al­koi su­jua. Ai­van mah­ta­val­ta tun­tui liik­ku­mi­sen va­paus, kun opin käyt­tä­mään met­roa ja lä­hi­ju­nia. Kie­li­tai­to­kin al­koi kart­tua. Ker­ran odot­te­lin ju­naa Brom­man ase­mal­la. Sii­hen tuli ryh­mä, joka ky­syi en­sin: “Do you speak Eng­lish?” Vas­ta­sin “Yes.” Sit­ten he ky­syi­vät, me­nee­kö tämä juna kes­kus­taan. Vas­ta­sin “Yes.”

Tuk­hol­mas­sa oli va­ki­tuis­ten asuk­kai­den li­säk­si pal­jon ke­sä­työn­te­ki­jöi­tä. He ot­ti­vat avo­sy­lin mu­kaan kaik­keen toi­min­taan. Toi­min­taa oli lä­hes joka il­lal­le. Joi­den­kin sil­lois­ten nuor­ten kans­sa olen ol­lut vie­lä­kin te­ke­mi­sis­sä. Jos tuli va­paa­il­ta, yri­tin kuun­nel­la Sa­ka­rin su­vi­seu­rois­sa ää­nit­tä­miä pu­hei­ta. Usein kui­ten­kin kävi niin, et­tä nu­kah­din. He­rä­sin ke­lan lo­put­tua nau­han pään räp­sy­tyk­seen.

Olin ker­ran tu­los­sa myö­hään bus­sil­la asun­nol­le. Vie­ree­ni is­tui nuo­reh­ko mies ja ker­toi, et­tei hä­nel­lä ole seu­raa­va­na yö­nä paik­kaa min­ne men­nä. Voi­sin­ko minä ot­taa hä­net yök­si? Ko­to­na olin tot­tu­nut sii­hen, et­tä ky­sy­vä saa yö­si­jan, jo­ten mi­nä­hän lu­pa­sin. Kyl­lä vie­raan il­me kir­kas­tui, kun lai­toin soh­vaan pa­pe­ri­la­ka­nat. Sen ver­ran ju­tus­tel­tiin, et­tä hän oli tul­lut kau­kaa, eh­kä jos­tain Af­ri­kan kes­ki­vai­heil­ta.

Kun vie­ras meni ves­saan, mi­nuun is­ki pa­niik­ki: jos hän hyök­kää­kin kimp­puu­ni yöl­lä. Lai­toin lom­pa­kon ja kaik­ki mah­dol­li­set te­rä­a­seet tyy­nyn al­le. Vie­ras nuk­kui hy­vin koko yön. Minä en taas nuk­ku­nut ol­len­kaan. Aa­mul­la sit­ten erot­tiin py­sä­kil­lä ja toi­vo­tet­tiin toi­sil­lem­me hy­vää jat­koa.

Elä­mi­nen Tuk­hol­mas­sa tuli hal­vak­si. Mei­je­ris­sä sai juo­da mai­toa niin pal­jon kuin jak­soi. Kak­si ke­sää vie­tin Tuk­hol­mas­sa. Sii­tä ajas­ta on to­del­la hy­vät muis­tot.

Toi­nen läh­tö koh­ti uut­ta ja tun­te­ma­ton­ta oli opis­ke­lu­jen aloit­ta­mi­nen Hel­sin­gis­sä, suu­res­sa kau­pun­gis­sa. To­sin alus­sa Vii­kis­sä he­rä­sin aa­mui­sin tut­tuun ää­neen, kun lä­hi­pel­lol­ta kuu­lui niit­to­silp­pu­rin rak­su­tus.

Hel­sin­gis­tä­kin löy­tyi tu­ki­hen­ki­löi­tä. Var­mas­ti mo­net muis­ta­vat vie­lä­kin Pen­tin. Kun hän huo­ma­si uu­den tu­lok­kaan, hän lä­hes­tyi ky­se­le­mäl­lä, kuka olet ja mis­tä tu­let. Hä­nel­lä oli luon­tai­nen tai­to koh­da­ta ih­mi­siä. Rau­hal­li­sel­la ja jäy­häl­lä ole­muk­sel­laan hän vies­tit­ti tur­val­li­suut­ta. Tun­si heti it­sen­sä ter­ve­tul­leek­si uu­del­le paik­ka­kun­nal­le.

Olim­me jo aloit­ta­neet seu­rus­te­lun, kun koh­ta­sim­me Ma­tin ja An­ni­kin. He ”adop­toi­vat” mei­dät lap­sik­seen. He oli­vat van­ho­ja vii­pu­ri­lai­sia. Vie­lä­kin hy­myi­lyt­tää, kuin­ka eri­lai­sia he oli­vat luon­teel­taan. Mat­ti oli it­se rau­hal­li­suu­den pe­ri­ku­va, An­nik­ki taas oli kuin tuli ja lei­maus. Mo­net, mo­net ker­rat saim­me käy­dä heil­lä. Kar­ja­lais­ten herk­ku­jen li­säk­si saim­me kes­kus­tel­la niin ajal­lis­ta asi­ois­ta kuin us­ko­na­si­ois­ta­kin.

Ko­vas­ti toi­von, et­tä vie­lä­kin oli­si täl­lai­sia tu­ki­hen­ki­löi­tä. Var­sin­kin siel­lä, min­ne muu­te­taan opis­ke­lun tai työn mer­keis­sä. Hen­ki­löi­tä, joil­le ih­mis­ten koh­taa­mi­nen on luon­nol­lis­ta. Hen­ki­löi­tä, joil­la on sil­mää ha­vai­ta, jos joku kai­paa kes­kus­te­li­jaa.

Ny­ky­ään voi vies­ti­tel­lä pu­he­li­men ja so­men vä­li­tyk­sel­lä, mut­ta tar­ve koh­da­ta toi­nen ih­mi­nen ei lopu kos­kaan. It­se­ni tun­nen näis­sä koh­taa­mi­sis­sa ko­vin va­ja­vai­sek­si. Eh­kä ujous on taus­tal­la vie­lä­kin. Ei ole help­po lä­hes­tyä en­nes­tään tun­te­ma­ton­ta hen­ki­löä. Usein kes­kus­te­lun avaa­mi­nen jää te­ke­mät­tä, vaik­ka mie­li te­ki­si­kin.