Olen työ­mat­kal­la jos­sa­kin jo kään­ty­mäs­sä nuk­ku­maan, kun pu­he­lin soi. Lin­jan pääs­sä on Haa­pa­ve­den Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen sih­tee­ri. ”Ajat­te­lim­me joh­to­kun­nas­sa, et­tä voi­sim­me­ko eh­dot­taa si­nua Reis­jär­ven Su­vi­seu­ro­jen hal­lin­non työ­ryh­mään. Oli­sit­ko käy­tet­tä­vis­sä?”

Ele­tään tal­vea 2016–2017. Reis­jär­ven Su­vi­seu­roi­hin on vie­lä ai­kaa yli kol­me vuot­ta. Mis­tä sen tie­tää, mitä kaik­kea kol­mes­sa vuo­des­sa eh­tii ta­pah­tua. Ke­laan no­pe­as­ti mie­les­sä, mitä vas­ta­ta. Tai­taa ol­la ai­ka työ­läs hom­ma ja pal­jon ko­kouk­sia. Toi­saal­ta lap­set­kin ovat jo vä­hän isom­pia. Ja toi­saal­ta: voi­si­han se ol­la mie­len­kiin­tois­ta pääs­tä mu­kaan.

”No en minä osaa mi­tään syy­tä­kään sa­noa, mik­si kiel­täy­tyä”, sa­non sih­tee­ril­le ja pu­he­lu päät­tyy. Sit­ten äk­kiä ker­to­maan vai­mol­le, mi­hin olen lu­pau­tu­nut. On­nek­si saan kan­nus­ta­van vas­tauk­sen, niin ei tar­vit­se pe­ruut­taa. No jos­pa nii­tä eh­do­tuk­sia tu­lee niin pal­jon, et­tä pos­te­ja ei rii­tä mi­nul­le as­ti, jään miet­ti­mään.

Me­nee pari kuu­kaut­ta, ja sit­ten soit­taa Pel­to­nie­men Tais­to: ”Olem­me täs­sä suun­ni­tel­leet, et­tä voi­sit­ko sinä ot­taa hoi­taak­se­si jär­jes­te­ly­o­sas­ton pu­heen­joh­ta­jan teh­tä­vän? Sii­hen kuu­lu­vat nämä vii­si toi­mi­kun­taa...” Nyt olin jo vä­hän eh­ti­nyt miet­tiä asi­aa: ”Jos näin olet­te aja­tel­leet, niin yri­tän ol­la luot­ta­muk­sen ar­voi­nen.”

Tu­lee Po­rin Su­vi­seu­rat. Ta­paan kol­le­ga-Pe­kan aat­to­seu­ro­jen ai­kaan. Hän on hy­vin le­vol­li­sen ja tyy­ty­väi­sen oloi­nen. Se roh­kai­see. Eh­kä me­kin sel­vi­äm­me täs­tä vie­lä.

Syk­syl­lä työ sit­ten al­kaa or­ga­ni­saa­ti­on muo­dos­ta­mi­sel­la. Ei voi kuin ihail­la, mi­ten teh­tä­viin löy­tyy eri alo­jen am­mat­ti­lai­sia. Minä mie­tin: tä­mä­hän on mu­ka­va ja mie­len­kiin­toi­nen pro­jek­ti. Kaik­ki si­tou­tu­vat hoi­ta­maan oman osan­sa ja al­ka­vat pe­reh­tyä teh­tä­viin­sä. Toki moni miet­tii, mi­ten ai­ka riit­tää ja per­he jak­saa.

Ää­ne­kos­ken Su­vi­seu­rois­sa olem­me jo laa­jas­ti mu­ka­na tark­kai­le­mas­sa. Häm­men­nys on suu­ri. Työ on iso ja vaa­ti­va. Suo­ras­taan lii­kut­tu­nee­na seu­raan ja kuun­te­len, kun vel­jet ja si­sa­ret ker­to­vat, mi­ten jär­jes­te­lyt ovat su­ju­neet. ”Ko­ti­seu­rois­sa” on hyvä ol­la.

Mu­hok­sen Su­vi­seu­roi­hin men­nes­sä olem­me pi­tä­neet lu­kui­san mää­rän ko­kouk­sia. Nyt olem­me jo täy­sil­lä mu­ka­na työs­sä, ja seu­ro­jen pur­ku on mei­dän vas­tuul­lam­me. Vas­tuu al­kaa pai­naa. Maa­nan­tai avau­tuu kos­te­an ko­le­a­na, mut­ta juu­ri kun Tais­to toi­vot­taa seu­ra­vie­raat ter­ve­tul­leek­si Reis­jär­vel­le, au­rin­ko al­kaa pais­taa. Tai­vaan Isä an­taa eri­no­mai­set pur­ku­säät. Ko­em­me siu­naus­ta ja var­je­lus­ta pur­ku­työs­sä. Ne saa­daan teh­tyä, kun sa­dat va­paa­eh­toi­set tu­le­vat mu­kaan.

Nyt odo­tam­me jän­ni­tyk­sel­lä en­si ke­sää. Kol­me vuot­ta on jo ku­lu­nut ja vii­mei­set kuu­kau­det edes­sä. Mon­ta läh­töä on ol­lut ja vä­lil­lä on tun­tu­nut, et­tä taas­ko pi­tää läh­teä. Mut­ta ko­ke­mus on, et­tä enem­män olen saa­nut kuin olen ky­en­nyt an­ta­maan. Ja yhä ihai­len vel­jien ja si­sar­ten in­nos­tu­nut­ta si­tou­tu­mis­ta omiin teh­tä­viin­sä. Pro­jek­ti tun­tuu yhä mie­len­kiin­toi­sem­mal­ta ja mu­ka­vam­mal­ta.

Kä­det me­ne­vät ris­tiin: Isä, siu­naa Reis­jär­ven­kin Su­vi­seu­rat.

Jou­ko Luuk­ko­nen