Pau­li Määt­tä

Poi­ka pur­ki sy­dän­tään. ”Minä en ole saa­nut si­nul­ta mie­hen mal­lia. Et osaa kor­ja­ta au­to­ja. Et osaa ra­ken­taa ta­lo­ja. Et met­säs­tä ei­kä si­nul­la ole edes moot­to­ri­kelk­kaa”. Ko­e­tin puo­lus­tau­tua: ”Olen minä sen­tään kir­joit­ta­nut pari ru­noa.” Luu­lin pär­jän­nee­ni isä­nä ai­van koh­tuul­li­ses­ti. Eni­ten olin ol­lut huo­les­tu­nut vä­häi­ses­tä osal­lis­tu­mi­ses­ta ko­ti­ar­keen. Työ­reis­sut ja luot­ta­mus­teh­tä­vät vei­vät ai­kaa, jol­loin vas­tuu jäi usein äi­din har­teil­le.

Nyt­tem­min olem­me saa­neet yh­des­sä­kin pa­neu­tua näi­hin asi­oi­hin. Suh­de on ol­lut mes­ta­rin tai ki­säl­lin ja op­pi­po­jan kal­tai­nen, jos­sa isä on ol­lut op­pi­poi­ka­na. Ta­lon­ra­ken­nuk­sel­la olen toi­mi­nut lau­ta­poi­ka­na ja mit­ta­nau­han ve­tä­jä­nä. Jos­kus mi­nua on tar­vit­tu pi­tä­mään ja­ko­a­vain­ta pai­kal­laan, kun au­to­re­mont­ti on ol­lut kriit­ti­ses­sä vai­hees­sa. Met­säs­tä­mään ei ole on­nek­si tar­vin­nut läh­teä, mut­ta pa­kas­ti­meen on il­maan­tu­nut yl­lät­tä­en iso­ja hir­ven­li­ha­kim­pa­lei­ta. Ja vä­vyl­lä ja po­jil­la kuu­luu ole­van oma Lynx-ker­ho.

Moot­to­ri­kel­kan han­kin­nas­ta kes­kus­tel­tiin poi­kien kans­sa vuo­si­kau­sia. On­nis­tuin vii­vy­tys­tais­te­lus­sa ve­to­a­mal­la sii­hen, et­tä jou­dun työs­sä­ni kelk­kai­le­maan. En ha­lu­ai­si teh­dä sitä enää va­paa-ajal­la. To­sin nuo työ­a­jot ra­joit­tui­vat kah­teen ker­taan, jol­loin jou­duin tart­tu­maan kah­voi­hin ihan it­se.

Po­jan ja isän suh­de muut­tuu, kun mo­lem­mil­le tu­lee ikää. Yh­des­sä vai­hees­sa oma isä on san­ka­ri, joka osaa kai­ken ja on kai­kes­sa pa­ras. En tie­dä, ovat­ko toi­set isät yrit­tä­neet pön­kit­tää san­ka­ruut­taan. Ker­roin ni­mit­täin lap­sil­le, et­tä olen mel­koi­nen ur­hei­lu­san­ka­ri. Ma­ra­to­nil­la jään to­sin maa­il­man kär­jes­tä eh­kä päi­vän. 10 000 met­ril­lä ero on su­pis­tu­nut yh­teen tun­tiin. Mut­ta aja­tel­kaa: sa­dal­la met­ril­lä maa­il­man­kär­ki on vain 10 se­kun­nin pääs­sä. Jos aja­tel­laan hyp­py- ja heit­to­la­je­ja, niin sei­väs­hy­pys­sä jään kär­jes­tä eh­kä 4 met­riä, mut­ta kor­keus­hy­pys­sä vain met­rin. Toi­vot­ta­vas­ti lap­set ei­vät mah­tail­leet ko­vin pal­jon näil­lä saa­vu­tuk­sil­la­ni ka­ve­reil­le tai ai­na­kaan opet­ta­jil­le.

Pe­la­sin vuo­si­kau­sia las­ten kans­sa säh­lyä. Nyt se ei enää oi­kein on­nis­tu. Läh­det­tiin yh­te­nä jou­lu­aat­to­na hönt­säi­le­mään lä­hi­kou­lun ken­täl­le. Pe­lin tuok­si­nas­sa tör­mä­sin poi­kaa­ni. Kaa­duim­me mo­lem­mat. Hän nou­si ja jat­koi pe­liä. Minä kä­vin lää­kä­ril­lä ja rönt­ge­nis­sä. Kä­si­var­si tu­et­tiin las­tal­la muu­ta­mak­si vii­kok­si. Ker­ran poi­ka­ni pyy­si pe­laa­maan säh­lyä, kun pe­li­vuo­ros­sa oli va­jaus­ta. Huis­kin ken­täl­lä mie­les­tä­ni sii­nä mis­sä muut­kin, mut­ta pa­lau­te oli ai­ka tyly. ”En ar­van­nut, et­tä sinä olet niin huo­no pe­laa­ja.” Uut­ta kut­sua ei ole tul­lut, mut­ta on­nek­si olen saa­nut pe­la­ta len­to­pal­loa Su­lon (88 v.) ja Oi­van (85 v.) kans­sa.

Isän san­ka­ruus­vai­heen jäl­keen lap­si saa­vut­taa mur­ro­si­än ja ot­taa etäi­syyt­tä. Mark Twain ku­va­si ti­lan­net­ta 180 vuot­ta sit­ten: ”Kun olin 14-vuo­ti­as poi­ka, isä­ni oli niin tie­tä­mä­tön, et­tä tus­kin kär­sin uk­koa lä­het­ty­vil­lä­ni. Kun sit­ten täy­tin 21, niin häm­mäs­tyin to­de­tes­sa­ni, kuin­ka pal­jon hän oli op­pi­nut seit­se­mäs­sä vuo­des­sa”. Jos mur­ro­si­än ir­ti­o­tois­ta sel­vi­tään jo­ten­kin, niin lap­set tu­le­vat ta­kai­sin. Suh­de on vain muut­tu­nut kah­den ai­kui­sen suh­teek­si.

Isä on ol­lut usein pois­sa ko­toa kaut­ta his­to­ri­an. Ke­räi­ly­ta­lous pa­kot­ti pit­kil­le met­säs­tys­reis­suil­le. Maan­vil­je­lys si­toi mie­hen pel­loil­le hy­vin tii­viis­ti ai­na­kin osan vuot­ta. Sa­vo­toil­la saa­tet­tiin ol­la ker­ral­la kuu­kau­si­kau­pal­la. Pu­hu­mat­ta­kaan sota-ajas­ta. Isän ja po­jan suh­de tii­vis­tyi sii­nä vai­hees­sa, kun poi­ka saat­toi läh­teä isäl­le ka­ve­rik­si työ­mail­le. Ny­ky­mit­ta­puun mu­kaan hy­vin­kin nuo­re­na. Sota-ajan kau­hut trau­ma­ti­soi­vat mo­net, ei­kä sil­loin ol­lut käy­tet­tä­vis­sä te­ra­pi­aa ei­kä mui­ta­kaan apu­kei­no­ja. Isä–lap­si-suh­de saat­toi ol­la etäi­nen tai jopa pe­lon täy­tei­nen.

Isän ja po­jan suh­de on as­kar­rut­ta­nut kaut­ta ai­ko­jen. Tär­kein suh­de on tai­vaal­li­sen Isän ja Po­jan suh­de, jos­ta saam­me kuul­la seu­rois­sa ja joka on koko us­kom­me pe­rus­ta. Raa­mat­tu ker­too myös vai­keis­ta isä–poi­ka-suh­teis­ta. Esi­mer­kik­si Ab­sa­lom ei hy­väk­sy­nyt isän­sä toi­mia ja ke­rä­si so­ta­jou­kon isään­sä vas­taan. Huo­nos­ti sii­nä kävi, ku­ten voim­me Raa­ma­tus­ta lu­kea.

Mil­lai­sen mie­hen mal­lin sit­ten ha­lu­ai­sin po­jil­le an­taa. Tär­kein on var­mas­ti us­ko. Se toi­vot­ta­vas­ti nä­kyy myös sii­nä, et­tä seu­rat ja muut ta­pah­tu­mat ovat tär­kei­tä ja nii­hin men­nään, kun se on mah­dol­lis­ta. Toi­von jät­tä­vä­ni mal­lin, jos­sa asi­oi­ta py­ri­tään kat­so­maan po­si­tii­vi­ses­ti ja jopa ute­li­aas­ti. Toi­von et­tä mal­liin si­säl­tyy val­mius osal­lis­tua yh­tei­seen hy­vään, jos esi­mer­kik­si pyy­de­tään eri­lai­siin teh­tä­viin.

Ny­ky­ään pu­hu­taan pal­jon työn­ja­os­ta per­heen si­säl­lä. Olem­me eh­kä en­sim­mäi­nen su­ku­pol­vi, jos­sa mie­hil­tä edel­ly­te­tään run­sas­ta osal­lis­tu­mis­ta ko­din ar­keen. Isä­ni kat­soi ai­koi­naan las­ten­sa tou­hu­ja ja ker­toi vaih­ta­neen­sa vai­pan vain ker­ran ja sil­loin­kin vää­rin­päin. Koti oli­kin pää­a­si­as­sa äi­din vas­tuul­la, mut­ta oli isäl­lä ai­na­kin yk­si eri­tyis­teh­tä­vä, lei­pä­juus­ton pais­ta­mi­nen. Na­vet­ta­työt isä ja äi­ti te­ki­vät yh­des­sä, muu oli­kin isän vas­tuul­la.

Ko­din työn­ja­ko voi vaih­del­la hy­vin­kin pal­jon. Pää­a­sia on, et­tä kaik­ki ko­ke­vat olon­sa tyy­ty­väi­sek­si ja tur­val­li­sek­si. Har­ras­tuk­sia kan­nat­taa ol­la. Mah­dol­li­suuk­sia on pal­jon. Met­säs­tys, ka­las­tus, ret­kei­ly, pe­lit, puu­tar­han­hoi­to… Pa­ras­ta on, jos har­ras­tus on isiä ja poi­kia ja par­haim­mil­laan koko per­het­tä yh­dis­tä­vä ja ko­ko­a­va te­ki­jä.