Pau­li Määt­tä

Kun ajat­te­len jul­kais­tu­ja kir­jo­ja, joi­ta on lu­ke­ma­ton mää­rä, tu­lee en­sim­mäi­se­nä mie­leen Raa­mat­tu. Sel­lai­sen olen saa­nut kir­kon alt­ta­ril­ta mu­kaan seu­ra­kun­nan lah­ja­na. Raa­mat­tu odot­te­lee usein kir­ja­hyl­lys­sä tai yö­pöy­däl­lä lu­ki­jaan­sa. Raa­mat­tua se­li­te­tään seu­rois­sa. Raa­mat­tu­luo­ka­no­pet­ta­jan teh­tä­väs­sä tuli kat­sot­tua asi­aan liit­ty­viä raa­ma­tun­koh­tia. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten pää­tin, et­tä luen kir­jan lä­vit­se. Pian huo­ma­sin, et­tä Raa­mat­tua ei voi lu­kea sa­mal­la ta­val­la kuin jo­tain muu­ta kir­jaa. Sen si­säl­tö on niin vä­ke­vää. On lu­et­ta­va sivu tai kap­pa­le ker­ral­laan. Sain kuin sain­kin lu­et­tua kir­jan läpi, mut­ta sii­hen meni mon­ta vuot­ta. Pi­täi­si var­maan jos­kus aloit­taa uu­des­taan.

Kak­si vii­mek­si lu­ke­maa­ni kir­jaa ovat SRK:n jul­kai­se­mia. Pek­ka Kin­nu­sen sekä Pirk­ko ja Yr­jö Ta­lan jo muu­ta­ma vuo­si sit­ten il­mes­ty­nyt kir­ja Lut­he­ris­ta Raa­ma­tus­ta en luo­vu sekä uu­ni­tuo­re Meri Ala­ran­ta-Sau­kon ja Saa­ra Hint­sa­lan toi­mit­ta­ma kir­ja Näin me sel­vi­sim­me. Lut­he­rin kir­jas­ta voi pää­tel­lä, kuin­ka hä­nen täy­tyi ol­la hur­jan roh­kea, kun ryh­tyi ky­see­na­lais­ta­maan maal­li­sen ja hen­gel­li­sen val­lan toi­met. Oma hen­gen­läh­tö oli lä­hel­lä. Ai­ka­kin muut­tui hy­vin se­ka­sor­toi­sek­si ta­lon­poi­kien aloit­ta­es­sa ka­pi­nan. Kir­jas­sa on myös in­hi­mil­li­nen puo­li. Lut­her ei tain­nut ol­la ko­vin käy­tän­nöl­li­nen. Per­heen ja ar­ki­a­si­oi­den pyö­rit­tä­mi­nen tai­si jää­dä ai­ka ta­val­la puo­li­son Kat­ha­ri­na von Bo­ran har­teil­le.

Näin me sel­vi­sim­me -kir­ja ei ole suu­ri kool­taan, mut­ta sii­nä on pai­na­vaa asi­aa. Mi­ten ai­van yli­pää­se­mät­tö­mis­tä­kin ti­lan­teis­ta voi kui­ten­kin sel­vi­tä. Us­ko Ju­ma­laan on usein avai­na­se­mas­sa. Kir­jan lu­ke­mi­nen an­taa var­mas­ti va­lon­pil­kah­duk­sia niil­le, jot­ka par­hail­laan kamp­pai­le­vat elä­män vai­keuk­sis­sa ja krii­seis­sä. Se voi an­taa myös opas­tus­ta saat­to­mie­hil­le ja lä­hei­sil­le, kuin­ka koh­da­ta vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa ole­va lä­him­mäi­nen.

Olen it­se­kin saa­nut osal­lis­tua pie­nel­tä osin kah­den kir­jan te­koon. Olin päät­tä­nyt, et­tä kir­joi­tan ru­no­ja mies­ru­no­kir­jaan. Ai­kaa oli run­saas­ti. Mut­ta mi­tään ei ta­pah­tu­nut. Kun sit­ten ai­kaa oli enää kak­si päi­vää, otin pa­pe­rin ja ru­pe­sin kir­joit­ta­maan. Ru­no­ja syn­tyi­kin mel­kein 30. On mi­nul­la ol­lut pa­pe­ri ja kynä yö­pöy­däl­lä sen­kin jäl­keen, mut­ta mi­tään ei ole enää il­maan­tu­nut. Ru­noi­li­jan ura­ni oli kiih­keä, mut­ta ly­hyt. Yl­lä­tyk­sek­se­ni kir­jaan otet­tiin mel­kein puo­let nois­ta se­pus­tuk­sis­ta. Eh­kä ru­not ei­vät ole ko­vin sy­väl­li­siä, kun jot­kut ovat sa­no­neet, et­tä ne ovat ai­noi­ta ru­no­ja, joi­ta voi ym­mär­tää. Jo­kin ai­ka sit­ten pää­sin esit­tä­mään koko jul­kais­tun ru­no­tuo­tan­to­ni. Yk­si kom­ment­ti oli: "Luu­lin, et­tä ne ovat ot­si­koi­ta. Mil­loin­han var­si­nai­set ru­not tu­le­vat?"

Muus­ta kir­jal­li­suu­des­ta tu­lee mie­lee­ni lap­suu­des­ta Ma­rie Ham­su­nin kir­ja Tun­tu­ri­laak­son lap­set. Se ker­toi Ola­vin ja si­sa­rus­ten seik­kai­luis­ta Nor­jan tun­tu­reil­la. Ker­ta ker­ran jäl­keen eläy­dyin las­ten vi­at­to­maan maa­il­maan. Luin kir­jan ai­na­kin vii­si ker­taa. Voi­si ol­la mie­len­kiin­tois­ta lu­kea se vie­lä ker­ran 60 vuot­ta myö­hem­min.

Nuo­ruu­des­sa py­säyt­tä­viä kir­jo­ja oli­vat Kas­vun ra­jat ja Hil­jai­nen ke­vät. Nii­den tu­le­vai­suu­den kuva oli synk­kä. On­nek­si tur­han­kin synk­kä. Ajat­te­lin teh­dä oman osuu­te­ni, et­tei esi­tet­ty tu­le­vai­suus to­teu­tui­si. En esi­mer­kik­si ha­lun­nut ajaa mo­pol­la. Se­hän saas­tut­taa. Eh­kä re­aa­li­sia edel­ly­tyk­siä pien­ti­lal­la sel­lai­sen han­kin­taan ei oli­si ol­lut­kaan. Noi­den kir­jo­jen pe­rus­teel­la on help­po ym­mär­tää ny­ky­a­jan ah­dis­tus­ta, kun saa lu­kea ra­port­te­ja maa­il­man tu­le­vai­suu­des­ta.

Nuo­re­na ja van­hem­pa­na­kin luin pal­jon toi­ses­ta maa­il­ma­so­das­ta ker­to­via kir­jo­ja. Eh­kä vai­kut­ta­vin oli kir­ja, jo­hon oli kään­net­ty Diet­rich Bon­ho­ef­fe­rin kir­jei­tä kes­ki­tys­lei­ril­tä. Kir­jeet oli­vat hy­vin vai­ke­a­sel­kois­ta te­o­lo­gis­ta poh­din­taa, mut­ta sa­mal­la kor­vis­sa soi hä­nen kir­joit­ta­man­sa vir­si 600 Hy­vyy­den voi­man ih­meel­li­seen suo­jaan.

Yh­des­sä vai­hees­sa tuli lu­et­tua ka­sa­päin etu­pääs­sä ame­rik­ka­lai­sia elä­män­ta­pa­oh­jei­ta, mi­ten tul­laan pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si. Niis­sä lu­va­taan ter­veyt­tä, on­nea, iloa ja jopa vai­ku­tus­val­taa­kin, kun­han teet niin ja näin. Yleen­sä kyl­lä käy niin, et­tä ope­tuk­set unoh­tu­vat sa­mal­la het­kel­lä, kun kir­jan kan­net lait­taa kiin­ni. Ei au­ta kuin jat­kaa tätä epä­täy­del­lis­tä va­el­lus­ta.

Kir­jo­jen avul­la voi pääs­tä vie­rai­le­maan mis­sä ta­han­sa ja mil­loin ta­han­sa. Voi kes­kus­tel­la vaik­ka Aris­to­te­leen kans­sa tai käy­dä kii­na­lai­ses­sa ky­läs­sä Maon hir­mu­hal­lin­non ai­ka­na. Kun isä­ni jäi yk­sin äi­ti­ni pois­me­non jäl­keen, vein hä­nel­le toi­si­naan lu­et­ta­vaa. Isä lu­ki­kin in­nok­kaas­ti. Yk­si kir­ja ker­toi Kii­nan hie­nos­ton elä­mäs­tä jon­kun var­hai­sen dy­nas­ti­an ai­kaan. Kir­jas­sa ker­rot­tiin sen ajan kau­neu­si­han­teis­ta. Ihan­tee­seen liit­tyi tapa, et­tä nais­ten jal­ka­pöy­tä tai­tet­tiin kak­sin­ker­roin. Noil­la ja­loil­la ei juu­ri pys­ty­nyt kä­ve­le­mään, mut­ta se oli hie­noa. Isä oli ai­van kau­huis­saan. En ole kuul­lut, sai­ko isä vas­ta­kai­kua ker­to­es­saan asi­as­ta ky­län osuus­kau­pal­la.

Vii­me vuo­si­na yk­si ke­sän ko­ho­koh­dis­ta on ol­lut ai­na uu­den Nais­ten Et­si­vä­toi­mis­to nro 1 -kir­jan il­mes­ty­mi­nen. Sen ta­pah­tu­mat si­joit­tu­vat Bots­wa­naan. Kir­jas­sa rat­kais­taan eh­kä yk­si tai kak­si ta­paus­ta, usein per­he-elä­mään liit­ty­vää. Ar­vot ovat kir­jas­sa koh­dil­laan. Näin vaa­lien jäl­keen tu­lee mie­leen vii­mei­sim­män kir­jan ta­pah­tu­ma. Kir­jan pää­hen­ki­lö Mma Ra­mots­we oli jou­tu­nut kun­nal­lis­vaa­lieh­dok­kaak­si. Toi­mis­ton kans­sa­toi­mi­tus­joh­ta­ja (=sih­tee­ri) Mma Ma­kut­si kek­si epäi­le­väl­le eh­dok­kaal­le kun­non vaa­li­lau­seen: ”Näis­sä vaa­leis­sa voit­te va­li­ta, mil­lai­sen ih­mi­sen ha­lu­at­te edus­ta­maan it­se­än­ne. Voit­te va­li­ta nai­sen, joka on työs­ken­nel­lyt vä­sy­mät­tö­mäs­ti jo vuo­si­kau­sia ih­mis­kun­nan hy­väk­si.”