En­sim­mäi­ses­tä Moo­sek­sen kir­jas­ta voi­daan erot­taa omak­si osak­seen niin sa­no­tut pe­rus­ker­to­muk­set (1. Moos. 1–11). Ky­sei­sis­sä lu­vuis­sa ker­ro­taan, kuin­ka Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen elä­mään suh­tees­sa hä­neen, lä­him­mäi­siin ja koko luo­ma­kun­taan.

Oman osan­sa täs­sä kir­jas­sa muo­dos­ta­vat ker­to­muk­set Noo­as­ta ja hä­nen po­jis­taan. Noo­an ai­ka­na ”ih­mi­set ku­lut­ti­vat elä­män­sä pa­huu­des­sa”. Vain Nooa oli ai­ka­lais­ten­sa jou­kos­sa oi­ke­a­mie­li­nen ja nuh­tee­ton. (1. Moos. 6:9–12.) Ih­mis­ten suh­de Luo­jaan, lä­him­mäi­siin ja luo­ma­kun­taan ei ol­lut sel­lai­nen, jok­si se tar­koi­tet­tiin. Elä­mää ei kun­ni­oi­tet­tu.

Ju­ma­la ra­ken­taa

Ju­ma­la ka­tui, et­tä oli teh­nyt ih­mi­sen. Nooa oli kui­ten­kin Ju­ma­lal­le mie­lui­nen. Sik­si Ju­ma­la an­toi Noo­al­le oh­jeet ra­ken­taa ark­ki. Ark­kiin tuli ot­taa mu­kaan vai­mo, Noo­an po­jat ja hei­dän vai­mon­sa sekä kaik­kia elol­li­sia kak­si, uros ja naa­ras, jot­ta ”ne säi­lyi­si­vät hen­gis­sä si­nun kans­sa­si” (1. Moos. 6:19).

Ju­ma­la an­toi tar­kat oh­jeet, kuin­ka ark­ki ra­ken­ne­taan, mut­ta hän ra­ken­si Noo­an kaut­ta myös luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä hä­nen lu­pauk­sen­sa ovat var­mat. Raa­mat­tu ei tar­kas­ti ker­ro, kuin­ka kau­an ar­kin ra­ken­ta­mi­nen kes­ti, mut­ta het­kes­sä ei suu­ri lai­va val­mis­tu­nut.

Kui­val­le maal­le ra­ken­net­ta­va lai­va saat­toi vuo­sien vie­ries­sä tuo­da epäi­lyk­sen asi­an mie­lek­kyy­des­tä, mut­ta ”us­ko sai Noo­an tai­pu­maan Ju­ma­lan tah­toon, kun hän sai il­moi­tuk­sen sel­lai­ses­ta, mikä ei vie­lä ol­lut näh­tä­vis­sä” (Hepr. 11:7). Nooa teki niin kuin Ju­ma­la oli hä­nel­le il­moit­ta­nut. Kun kaik­ki oli val­mis­ta – kah­dek­san mat­kus­ta­jaa, eläi­met ja tar­vit­ta­va ruo­ka oli­vat ar­kin si­säl­lä – Ju­ma­la sul­ki ar­kin oven.

Ju­ma­la pur­kaa

Noo­an ai­ka­na Ju­ma­la pur­ki sitä, min­kä luo­mi­ses­sa oli ra­ken­ta­nut. ”Kaik­ki sy­vyy­den läh­teet puh­ke­si­vat ja tai­vaan ik­ku­nat au­ke­ni­vat. – – Kaik­ki kui­val­la maal­la elä­vät olen­not kuo­li­vat, kaik­ki, jois­sa oli elä­män hen­käys.” (1. Moos. 7:11–22.) Van­ha tes­ta­ment­ti ker­too pal­jon sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la pur­kaa. Ju­ma­la vi­haa pa­huut­ta ja vää­ryyt­tä. Sa­man Ju­ma­lan pe­las­ta­va toi­min­ta avau­tuu tätä taus­taa vas­ten. Ju­ma­la, joka päät­tää tu­ho­ta, voi päät­tää myös pe­las­taa.

Psal­mis­sa 78 ku­va­taan Ju­ma­lan oi­keu­den­mu­kais­ta vi­haa syn­tiä koh­taan, mut­ta myös sa­no­taan: "Ju­ma­la on lau­pi­as, ei hän tu­hoa syn­tis­tä, vaan ar­mah­taa. Ker­ta ker­ran jäl­keen hän hil­lit­si vi­han­sa ei­kä an­ta­nut kii­vau­del­leen val­taa.” (Ps. 78:38.)

Ju­ma­la pur­kaa meis­tä sitä, min­kä me ra­ken­nam­me vas­toin Ju­ma­lan sa­nan il­moi­tus­ta. Jäl­jel­le jää kään­ty­mi­nen, Ju­ma­lan ja hä­nen van­hurs­kau­ten­sa et­si­mi­nen, sen muis­ta­mi­nen, kuka on kal­li­om­me ja lu­nas­ta­jam­me (Ps. 78:34–35).

Liit­to on ikui­nen

Sa­naa liit­to (be­rit) käy­te­tään Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa pal­jon. Se voi mer­ki­tä ih­mis­ten vä­lis­tä, Ju­ma­lan ja hä­nen kan­san­sa vä­lis­tä tai kaik­kea luo­tua kos­ke­vaa liit­toa.

Sa­teen tau­ot­tua ja maan kui­vut­tua Ju­ma­la teki lii­ton. Hän an­toi liit­ton­sa ”teil­le ja kai­kil­le elä­vil­le olen­noil­le”. Al­ku­kie­len sa­nat ko­ros­ta­vat sitä, kuin­ka Ju­ma­la an­taa tai lah­joit­taa liit­ton­sa. Ih­mi­nen voi kor­kein­taan ih­me­tel­lä, kiit­tä­en vas­taa­not­taa. Näin kävi Noo­al­le­kin, joka ei sa­no­nut ei­kä teh­nyt mi­tään Ju­ma­lan an­net­tua liit­ton­sa.

Liit­to on myös ikui­nen. Se an­net­tiin ”kaik­kiin tu­le­viin su­ku­pol­viin as­ti”. Vaik­ka syn­ti ja ih­mi­ses­sä asu­va pa­huus hor­jut­tai­si­vat­kin an­net­tua liit­toa, on Ju­ma­la it­se lii­tos­saan luja. Kos­kaan hän ei hu­ku­ta kaik­kea elä­mää ve­den­pai­su­muk­seen. Mer­kik­si Ju­ma­la aset­ti kaa­ren pil­viin muis­tut­ta­maan täs­tä lii­tos­ta, jon­ka hän teki kaik­kien elä­vien olen­to­jen kans­sa maan pääl­lä.

Hy­vän oman­tun­non liit­to

En­sim­mäi­ses­sä Pie­ta­rin kir­jees­sä sa­no­taan: ”Vain muu­ta­ma ih­mi­nen, kaik­ki­aan kah­dek­san, pe­las­tui ar­kis­sa ve­den kan­ta­ma­na. Tuon esi­ku­van mu­kai­ses­ti tei­dät pe­las­taa nyt kas­te, ei sik­si et­tä te sii­nä luo­vuit­te saas­tai­ses­ta elä­mäs­tä, vaan kos­ka Ju­ma­la teki kans­san­ne hy­vän oman­tun­non lii­ton. Sen pe­rus­tuk­se­na on Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ylös­nou­se­mus.” (1. Piet. 3:20–21.)

Nooa sai kat­sel­la sitä, mikä ei ol­lut vie­lä näh­tä­vis­sä. Kas­teen ar­mon osal­li­suu­des­sa saa kat­soa luot­ta­vai­ses­ti, lap­sen­kal­tai­sel­la us­kol­la eteen­päin. Saa us­koa Kris­tuk­sen so­vit­ta­neen mi­nun­kin syn­ti­ni ja avan­neen ylös­nou­se­muk­sel­laan tien ikui­seen elä­mään. Saa luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la yl­lä­pi­tää sa­nal­laan luo­ma­kun­taan­sa. Hän pi­tää huo­len meis­tä, pur­kaa ja ra­ken­taa mei­tä. Hän kan­taa pe­ril­le, kun­nes luo uu­den tai­vaan ja uu­den maan.

Tuo­mas Töl­li

Teks­tis­sä kä­si­tel­lään seu­raa­vaa raa­ma­tun­koh­taa: 1. Moos. 9:1–17

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 11/2014.

Kuva: Lee­na Ant­ti­la