Tänä vuon­na 2018 pu­hum­me vas­tak­kai­na­set­te­lun vaa­rois­ta. Sa­mal­la jou­dum­me to­te­a­maan, et­tä eläm­me vas­ta­koh­tai­suuk­sien maa­il­mas­sa.

Vuo­den alus­sa ajat­te­lem­me tu­le­via päi­viä ja suun­nit­te­lem­me elä­määm­me. Uu­sien tek­nis­ten me­ne­tel­mien ja vä­li­nei­den avul­la meil­lä on käy­tet­tä­vis­säm­me kas­va­va mää­rä tie­to­va­ran­toa maa­il­man il­mi­öis­tä ja meis­tä it­ses­täm­me.

Tar­vit­sem­me uut­ta tie­toa, jot­ta voim­me täyt­tää teh­tä­vääm­me niin yk­si­löi­nä kuin yh­tei­sö­jem­me jä­se­ni­nä. Et­sim­me vas­tauk­sia miel­täm­me as­kar­rut­ta­viin ky­sy­myk­siin luot­ta­en nä­ky­vään ja tie­teen me­ne­tel­min teh­tyyn to­dis­te­luun.

Toi­saal­ta luo­taam­me mie­lem­me sy­vyyk­siä ja te­ko­jem­me mo­tii­ve­ja ja py­rim­me si­ten hal­lit­se­maan omaa ja sa­mal­la mui­den elä­mää.

Laa­jois­ta in­hi­mil­li­sis­tä tie­dois­ta huo­li­mat­ta jou­dum­me vas­ten­tah­toi­ses­ti tun­nus­ta­maan, et­tä em­me tie­dä tu­le­vis­ta päi­vis­täm­me mi­tään: on­ko nii­tä ja mil­lai­si­na ne koh­taam­me? Ajat­te­lum­me ra­jal­li­suus ja tai­pu­muk­sem­me riip­pu­vuu­teen omis­ta saa­vu­tuk­sis­tam­me hä­mär­tä­vät nä­ke­mäs­tä, et­tä em­me elä vain tätä nä­ky­vää elä­mää.

Olem­me Ju­ma­lan ku­vak­seen luo­mi­na ikui­suu­so­len­to­ja, joil­le on an­net­tu elä­mä lah­jak­si ja sen mu­ka­na teh­tä­viä yli ajan, ai­kaa ja ikui­suut­ta var­ten.

Li­sään­ty­vä tie­to aut­taa mei­tä vil­je­le­mään ja var­je­le­maan maa­il­maam­me. Yk­si teh­tä­vä on ylit­se mui­den: ra­kas­taa Ju­ma­laa kai­kes­ta sy­dä­mes­tä ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­äm­me. Tä­män teh­tä­vän to­teut­ta­mi­ses­sa on tär­kein­tä ha­lum­me us­koa.

Tun­nus­ta­es­sam­me Ju­ma­lan em­me vä­hek­sy tie­toa, ja ker­to­es­sam­me evan­ke­liu­min ih­mei­tä te­ke­väs­tä voi­mas­ta tun­nis­tam­me oman hei­kon voi­mam­me. Voi­mat­to­mi­na ha­lu­am­me aut­taa sa­man voi­man läh­teel­le kaik­kia ih­mi­siä.

Hoi­ta­es­sam­me tätä teh­tä­vää us­ko­vai­si­na, meil­le myös tu­lee to­dek­si tai­vas jo tääl­lä maan pääl­lä.

Tie­toon ta­ker­tu­neen ih­mi­sen on nöyr­ryt­tä­vä tun­nus­ta­maan, et­tä sii­tä, jo­hon koko elä­män pe­rus­tam­me, on meil­le an­net­tu vain lu­paus: ”Mitä kor­va ei ole kuul­lut, ei­kä sil­mä näh­nyt, sen hän on val­mis­ta­nut niil­le, jot­ka hän­tä ra­kas­ta­vat” (1. Kor. 2:9).

Kris­til­li­sen ajan­ku­lun mu­kaan eläm­me par­hail­laan pää­si­äis­tä edel­tä­vää paas­to­nai­kaa.

Meil­lä on ti­lai­suus pel­kis­tää elä­mäm­me tur­has­ta kuor­mas­ta ja ker­ra­ta us­kom­me pe­ru­sa­si­oi­ta.

Raa­mat­tu to­dis­taa mo­nin ker­to­muk­sin ja esi­mer­kein, et­tä ”kaik­ki oli ta­pah­tu­nut niin kuin heil­le oli ker­rot­tu.” (Luuk. 2:20).

Rau­ni No­ke­la

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 14.2.2018

Ku­vi­tus­ku­va: H.H.