Pet­ri Luk­ka

Ih­mi­set ovat kaut­ta ai­ko­jen ke­rän­neet ajal­lis­ta rik­kaut­ta it­sel­leen ja pyr­ki­neet sil­lä tur­vaa­maan elä­mään­sä. Näin oli Jee­suk­sen­kin ai­ka­na.

Jee­sus esit­ti kuu­li­joil­leen ver­tauk­sen sii­tä, kuin­ka elä­mää ei voi ra­ken­taa omai­suu­den va­raan (Luuk. 12:13–21). Hän ker­toi rik­kaas­ta mie­hes­tä, joka sai maas­taan hy­vän sa­don. Kos­ka mie­hen sato ei mah­tu­nut enää hä­nen ait­toi­hin­sa, päät­ti mies ra­ken­taa suu­rem­mat ai­tat. Tä­män jäl­keen mie­hel­lä oli­si mo­nek­si vuo­dek­si va­ras­tos­saan sa­toa, jon­ka tur­vin hän voi­si seu­raa­vat vuo­det le­vä­tä ja naut­tia elä­mäs­tä. Ver­tauk­ses­sa ku­va­taan, kuin­ka Ju­ma­la sa­noi mie­hel­le: ”Sinä hul­lu! Tänä yö­nä si­nun sie­lu­si vaa­di­taan si­nul­ta ta­kai­sin. Ja kaik­ki, min­kä olet it­sel­le­si va­ran­nut – ke­nel­le se jou­tuu?” (Luuk. 12:20.)

Ver­tauk­sel­la Jee­sus opet­ti kuu­li­joil­leen: ”Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na” (Luuk. 12:21).

Raa­mat­tu ker­too mo­nis­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat jou­tu­neet us­kon­sa vuok­si va­lin­nan paik­kaan. Moo­ses eli fa­ra­on ho­vis­sa ai­kan­sa rik­kaim­man val­ti­on ajal­li­sen vau­rau­den kes­kel­lä. Hän kui­ten­kin us­kon sil­min jak­soi kat­sel­la pi­tem­mäl­le. ”Hän näet piti Kris­tuk­sen osak­si tu­le­vaa hä­väis­tys­tä suu­rem­pa­na rik­kau­te­na kuin koko Egyp­tin aar­tei­ta, sil­lä hän kiin­nit­ti kat­seen­sa tu­le­vaan pal­kin­toon” (Hepr. 11:26).

Job taas ky­syy Ju­ma­lal­ta me­ne­tys­ten ja hä­dän het­kel­lä, on­ko hän luot­ta­nut vää­rään voi­maan: ”Olen­ko pan­nut tur­va­ni kul­taan, olen­ko sa­no­nut sil­le: ’Si­nuun minä luo­tan?’ Jos niin olen teh­nyt, olen an­sain­nut tuo­mi­on. Olen­han sil­loin kiel­tä­nyt Ju­ma­lan, joka on tai­vaas­sa.” (Job. 31:24–28.)

Ju­ma­lal­la on vara an­taa ajal­lis­ta­kin siu­naus­ta ja me­nes­tys­tä. Ke­nen­kään ei tule kui­ten­kaan kiin­nit­tää toi­von pe­rus­tus­ta ajal­li­seen me­nes­tyk­seen. Ri­kas­kaan ei elä ikui­ses­ti. ”Mut­ta hen­ke­ään ih­mi­nen ei voi lu­nas­taa, ei hän voi käy­dä kaup­paa Ju­ma­lan kans­sa. Elä­män lun­naat ovat lii­an kal­liit, ne jää­vät iäk­si mak­sa­mat­ta.” (Ps. 49:7–8.)

Jo­kai­sen on hyvä miet­tiä, mi­hin kiin­nit­tää oman sy­dä­men­sä. Mis­tä ha­kee tur­vaa hä­dän het­kel­lä? Va­pah­ta­jan an­si­on täh­den syn­nit saa an­teek­si ai­van il­mai­sek­si. Hä­neen us­ko­vat kuu­le­vat ker­ran kut­sun: ”Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.” (Matt. 25:31.)