Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Näin jou­lun ai­kaan lap­set esit­tä­vät lah­ja­toi­vei­ta. Saam­me ja lä­he­täm­me jou­lu­kort­te­ja ja toi­vo­tam­me hy­vää jou­lua.

Toi­vo, toi­ve ja toi­vo­tus ovat kes­ke­nään lä­hei­siä kä­sit­tei­tä. Näis­sä kai­kis­sa ih­mi­sen mie­li kur­kot­taa ai­van kuin yli ajan, koh­tee­seen tai asi­oi­den ti­laan, jot­ka ei­vät ole vie­lä nä­ky­vis­sä. (Room. 8:24.)

On var­sin tun­net­tu lau­se: ”Niin kau­an kuin ih­mi­nen elää, hä­nel­lä on toi­voa”. Tämä on suo­raan Raa­ma­tus­ta (Saarn. 9:4).

Ih­mi­sen tär­kein toi­vo on Raa­ma­tun mu­kaan ian­kaik­ki­sen elä­män toi­vo. Ar­mos­ta us­ko­maan pääs­syt ih­mi­nen odot­taa au­tu­aal­lis­ta toi­voa ja Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­mis­tä (Tit. 2:13).

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­jan kuva ank­ku­ris­ta toi­von ver­taus­ku­va­na on tun­net­tu, sa­moin kuin ris­ti us­kon ja sy­dän rak­kau­den ver­taus­ku­va­na. Tuo toi­vo kiin­nit­tyy niin vah­vas­ti tai­vaal­li­seen pe­rin­tö­o­saan, et­tä kaik­ki maal­li­nen jää toi­sar­voi­sek­si, ku­ten Moo­sek­sel­la, joka kat­soi pal­kan mak­sua (Hepr. 11:26).

Hep­re­a­lais­kir­jeen kir­joit­ta­ja vie­lä ke­hot­taa: ”Äl­kää siis heit­tä­kö pois roh­keut­tan­ne, sil­lä se pal­ki­taan ker­ran run­saas­ti” (Hepr. 10:35). Toi­von ank­ku­ri­köy­si voi kui­ten­kin kat­ke­ta epä­toi­voon. Täs­tä Lut­her kir­joit­taa Her­ran ru­kouk­sen se­li­tyk­ses­sään: ”Anom­me, et­tei per­ke­le, maa­il­ma ja oma liha pet­täi­si niin, et­tä jou­tui­sim­me epä­us­koon, epä­toi­voon ja mui­hin suu­riin syn­tei­hin.”

Vih­ki­pu­hees­sa ker­ra­taan usein kol­me suur­ta elä­män pe­rus­ki­veä: us­ko, toi­vo ja rak­kaus (1. Kor. 13:13). Ne kaik­ki ovat it­ses­sään nä­ky­mät­tö­miä, mut­ta nä­ky­väs­ti il­me­ne­vät toi­min­nas­sa.

Nuo kol­me liit­ty­vät vah­vas­ti toi­siin­sa: Us­kol­la ih­mi­nen kel­paa Ju­ma­lal­le. Us­kol­la tar­tum­me kiin­ni toi­von ank­ku­riin, joka on kiin­ni­tet­ty ko­ti­ran­taan, ian­kaik­ki­seen elä­mään Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Ju­ma­lan rak­kaus Va­pah­ta­jan so­vi­tus­työs­sä on lah­joit­ta­nut sen us­kon, jos­sa elä­vä toi­vo säi­lyy.

Ju­ma­lan lap­si syn­tyy Ju­ma­lan per­hee­seen ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa hoi­toon vel­jel­li­ses­sä ja yh­tei­ses­sä rak­kau­des­sa. Sekä us­ko et­tä toi­vo ovat vain tätä ajal­lis­ta elä­mää var­ten. Rak­kaus vie pe­ril­le.

Va­pah­ta­ja roh­kai­si jää­hy­väis­pu­heen­sa lo­pul­la op­pi­lai­taan, joi­den hän tie­si pian jou­tu­van suu­riin kiu­sauk­siin ja epäi­lyk­siin: ”Minä jä­tän teil­le rau­han. Oman rau­ha­ni minä an­nan teil­le, en sel­lais­ta jon­ka maa­il­ma an­taa. Ol­kaa roh­ke­at, äl­kää vai­pu­ko epä­toi­voon.” (Joh. 14:27.)