Ei­no Nis­si­nen

Olet­te­ko kuul­leet...? Ar­vaa­pa, mitä näin. Olet­ko sinä tör­män­nyt kes­kus­te­lu­na­vauk­seen, jos­ta tih­kuu me­he­vä juo­ru? Asia on eh­kä ol­lut ker­to­jan kuu­le­ma tai nä­ke­mä, jos­sa joku muu on teh­nyt jo­ta­kin ky­see­na­lais­ta tai vää­rää. Eh­kä sel­lais­ta, jota hel­pos­ti kau­his­te­lee tai joka tun­tui­si epä­mu­ka­val­ta, jos it­se oli­si jou­tu­nut sa­man­lai­seen ti­lan­tee­seen kuin ta­ri­nan koh­de.

Mart­ti Lut­her to­te­aa Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­saan, et­tä ih­mi­set ovat tai­pu­vai­sia kuu­le­maan lä­him­mäi­ses­tään mie­luum­min pa­haa kuin hy­vää, vaik­ka toi­voi­si­vat it­ses­tään pu­hut­ta­van vain hy­vää. Oman ai­kan­sa vä­ri­käs­tä kiel­tä käyt­tä­en Lut­her ku­vaa huo­no­ja asi­oi­ta le­vit­te­le­viä pa­net­te­li­joi­ta ”si­oik­si, jot­ka mie­lel­lään ton­ki­vat tois­ten li­kaa, kel­li­vät lo­as­sa ja sitä kär­säl­lään kään­tä­vät”.

Lut­her neu­voo toi­mi­maan niin, et­tei va­hin­goit­tai­si ke­tään kie­len­käy­töl­lään, vaan pu­hui­si toi­sis­ta hy­vää, se­lit­täi­si asi­at par­hain päin ja var­je­li­si toi­nen toi­sen­sa kun­ni­aa. Hän viit­taa Kris­tuk­sen ke­ho­tuk­seen: ”Kaik­ki, mitä te tah­dot­te ih­mis­ten teil­le te­ke­vän, teh­kää myös te sa­moin heil­le” (Matt. 7:12).

Mis­tä joh­tuu­kaan, et­tä ih­mi­ses­tä tun­tuu mu­ka­val­ta ker­toa muil­le, jos joku on tö­pek­si­nyt tai jou­tu­nut syn­tiin? Eri­tyi­ses­ti so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa, kun ei ol­la kas­vok­kain, saat­taa teh­dä sel­lais­ta, mikä ei ole Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kais­ta.

Olin ker­ran lait­ta­nut Fa­ce­boo­kiin ku­van erääs­tä jul­ki­suu­den hen­ki­lös­tä ja sen vie­reen toi­sen ku­van. Ku­vien al­le kir­joi­tin lau­seen, joka yh­dis­ti ku­vat si­ten, et­tä sii­nä nau­res­kel­tiin jul­ki­suu­den hen­ki­löl­le. Vai­mo­ni ky­syi, mil­tä si­nus­ta tun­tui­si, jos si­nus­ta lai­tet­tai­siin sa­man­lai­nen päi­vi­tys. Se oli hyvä op­pi­tun­ti mi­nul­le, ja pois­tin päi­vi­tyk­sen.

Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa on hy­viä neu­vo­ja suh­tau­tu­mi­ses­ta lä­him­mäi­siin: Syn­tiä te­kee, joka lä­him­mäis­tään hal­vek­sii, au­tu­as se, joka köy­hää sää­lii. Joka heik­koa sor­taa, her­jaa hä­nen Luo­jaan­sa, joka Luo­jaa kun­ni­oit­taa, ar­mah­taa köy­hää. (Sa­nanl. 14:21, 31.)

Vii­me ai­ko­jen yh­teis­kun­nal­li­nen kes­kus­te­lu on kär­jis­ty­nyt ja kuo­hut­ta­nut mie­liä. Mi­ten us­ko­vai­se­na tu­li­si suh­tau­tua te­koi­hin ja pu­hei­siin, jot­ka ovat sel­väs­ti vää­rin ja syn­tiä? Kuin­ka osal­lis­tua kes­kus­te­luun niin, et­tä edis­täi­si hy­vää ja oi­ke­aa? Et­tei hy­väk­syi­si vi­haa, ei­kä vi­haa ja vää­ryyt­tä tuo­mi­tes­saan ereh­tyi­si it­se nos­ta­maan ih­mi­siä toi­si­aan vas­taan.

Kris­tus an­toi hy­vän esi­mer­kin. Syn­ti­sen nai­sen syyt­tä­jil­le hän osoit­ti hei­dän oman syn­ti­syy­ten­sä. Syn­tiin lan­gen­neel­le hän an­toi ar­mon­sa: ”Mene, älä­kä enää tee syn­tiä” (Joh. 8:7–11). Jee­sus tuo­mit­si syn­nin, mut­ta ei syn­tis­tä ih­mis­tä. Ka­tu­val­le kuu­luu ar­mo. Ar­mol­li­suus myös opet­taa ih­mi­siä suh­tau­tu­maan toi­siin oi­kein.