Ant­ti Koi­vis­to

Muis­tan lap­suu­des­ta­ni Sii­o­nin lau­lun, jon­ka sa­no­jen mer­ki­tys­tä en täy­sin ym­mär­tä­nyt. Lau­lus­sa teh­dään ti­liä Ju­ma­lal­le ja lau­le­taan, et­tä ”usein sirp­pi kä­dess´ sie­men­tä pel­toon vein”.

Ym­mär­sin kyl­lä, et­tä sie­me­nen pel­toon vie­mi­nen tuos­sa yh­tey­des­sä tar­koit­taa Ju­ma­lan sa­nan kyl­vä­mis­tä. Olin­han kuul­lut pu­hut­ta­van Raa­ma­tun kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­ta. Mut­ta mitä tar­koit­taa kyl­vä­mi­nen sirp­pi kä­des­sä? Sirp­pi­ä­hän tar­vi­taan sil­loin, kun sato kor­ja­taan.

Myö­hem­min olen ym­mär­tä­nyt lau­lun sa­nat. Kun Ju­ma­lan sa­naa kyl­ve­tään, on in­hi­mil­li­nen mie­li malt­ta­ma­ton. Ih­mi­nen ha­lu­ai­si, et­tä tu­lok­set nä­kyi­si­vät no­pe­as­ti. Ju­ma­lan sa­nan sie­me­net itäi­si­vät heti, ih­mi­set us­koi­si­vat ja syn­tyi­si kas­vua ja he­del­miä. Kyl­vä­jä siis ha­lu­ai­si kor­ja­ta sa­toa jo heti kyl­vä­mi­sen yh­tey­des­sä. Näin ei kui­ten­kaan ole. Paa­va­li opet­taa: ”Is­tut­ta­ja ei siis ole mi­tään, ei myös­kään kas­te­li­ja, vaan kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä, hän suo kas­vun” (1. Kor. 3:7).

Eri­tyi­sen ki­pe­äl­tä tun­tuu sil­loin, kun rak­kau­del­la vaa­lit­tu lä­hi­pel­lon kyl­vö ei juur­ru­kaan ja maa­il­man tuu­let kui­vat­ta­vat ja kuih­dut­ta­vat kas­vun. Tä­män moni van­hem­pi on jou­tu­nut las­ten­sa koh­dal­la to­te­a­maan, nöyr­ty­mään ja ru­koi­le­maan, et­tä Ju­ma­la vie­lä jos­kus an­tai­si uu­den elä­män ja kas­vun.

Ju­ma­lan jär­jes­tyk­sen olen jou­tu­nut huo­maa­maan usein työs­sä­ni pap­pi­na. Jos Ju­ma­la ei an­na kas­vua, ih­mi­nen ei voi sitä syn­nyt­tää. Jos­kus kas­vu voi tul­la vas­ta vuo­sien pääs­tä kyl­vä­mi­ses­tä.

Ker­ran mi­nut pyy­det­tiin sai­raa­laan. Siel­lä oli po­ti­las, joka ker­toi elä­mäs­tään. Hän oli elä­nyt ai­ka ta­va­no­mais­ta elä­mää. Ker­toi muun mu­as­sa lau­la­neen­sa paik­ka­kun­tan­sa kirk­ko­kuo­ros­sa ja kuun­nel­leen­sa har­tauk­sia ra­di­os­ta. Nois­sa toi­mis­saan hän oli kuul­lut elä­mäs­sään lu­kui­sia saar­no­ja. Jois­sa­kin pu­heis­sa oli kuu­lu­nut eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan sa­nan ää­ni. Nii­tä saar­no­ja kuun­nel­les­saan hän oli tun­te­nut, et­tä jo­ta­kin puut­tuu. Hä­nel­lä ei ol­lut si­sim­mäs­sään tur­vaa ja luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan. Nyt hän oli ti­lan­tees­sa, jos­sa lää­kä­ri oli an­ta­nut tuo­mi­on. Ai­kaa ei ol­lut pal­jon. Hä­nel­lä oli hätä.

Ei mi­nul­la ol­lut pal­jon sa­not­ta­vaa. Ker­roin vain sai­ras­tu­neel­le, et­tä hän saa us­koa ilo­sa­no­man Jee­suk­ses­ta, joka on so­vit­ta­nut hä­nen syn­tin­sä ja voit­ta­nut ylös­nou­se­muk­ses­sa kuo­le­man val­lan. En ju­lis­ta­nut syn­nin­pääs­töä omis­sa ni­mis­sä­ni, vaan Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä, Py­hän Hen­gen voi­mas­ta. Juu­ri tuo­ta sa­no­maa hän oli kai­van­nut. Rau­ha, ilo ja rie­mu val­ta­si­vat hä­net. Kau­an sit­ten kyl­vet­tyä, juu­ri val­mis­tu­nut­ta sa­toa kor­jat­tiin tai­vaan va­ras­toi­hin.