Mark­ku Kan­ni­ai­nen

Ot­sik­ko viit­taa Raa­ma­tun Sa­nan­las­ku­jen kir­jan koh­taan: ”Niin kuin kiel­tä vaa­lit, niin kor­jaat he­del­mää” (Sa­nanl. 18:21). Se so­pi­si hy­vin ny­ky­ai­kai­sek­si neu­vok­si eri kiel­ten opis­ke­lun ja op­pi­mi­sen ar­vos­ta­mi­seen. Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa ei ole ky­sy­mys kui­ten­kaan täs­tä.

Kir­jaan on kir­joi­tet­tu pal­jon vii­sai­ta aja­tuk­sia kie­len mer­ki­tyk­ses­tä – sa­no­jen käy­tös­tä elä­mäs­sä. Kyse on siis sii­tä, et­tä mitä pu­hum­me ja mi­ten. Nii­hin vii­sauk­siin, mitä Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­sa pu­hu­mi­ses­ta sa­no­taan, an­ta­vat nä­kö­a­laa kir­jan lo­pus­ta löy­ty­vät aja­tuk­set. Siel­lä to­de­taan näin: ”Ju­ma­lan jo­kai­nen sana on tu­les­sa ko­e­tel­tu, hän on nii­den kil­pi, jot­ka hä­neen tur­vaa­vat. Hä­nen sa­noi­hin­sa älä li­sää mi­tään – hän vaa­tii si­nut ti­lil­le, ja pe­tok­se­si tu­lee jul­ki.” (Sa­nanl. 30: 5–6). Myös kie­len­käy­tös­tä lä­him­mäi­sen hy­väk­si kir­jan lo­pus­sa on ke­ho­tus: ”Avaa sinä suu­si hil­jais­ten puo­les­ta, han­ki oi­keut­ta syr­ji­tyil­le. Avaa suu­si ja an­na oi­kea tuo­mio, aja kur­jan ja köy­hän asi­aa.” (Sa­nanl. 31: 8–9.)

Alus­sa mai­nit­tu lai­naus Sa­nan­las­ku­jen kir­jas­ta on ja­keen jäl­ki­puo­li­kas. Ko­ko­naan se kuu­luu näin: ”Kie­len va­ras­sa on elä­mä ja kuo­le­ma – niin kuin kiel­tä vaa­lit, niin kor­jaat he­del­mää” (Sa­nanl. 18:21). Nämä Sa­nan­las­ku­jen aja­tuk­set kie­les­tä, sen käyt­tä­mi­ses­tä ja pu­heen mer­ki­tyk­ses­tä tu­le­vat hy­vin lä­hel­le Uu­den tes­ta­men­tin Jaa­ko­bin kir­jeen aja­tuk­sia. Kir­jeen kir­joit­ta­jal­le lie­nee Sa­nan­las­ku­jen aja­tuk­set ol­leet tut­tu­ja. Ny­kyi­nen kirk­ko­raa­mat­tu on ot­si­koi­nut Jaa­ko­bin kir­jeen 3. lu­vun aja­tuk­set: ”Pi­tä­kää kie­len­ne ku­ris­sa”. Van­hem­man raa­ma­tun­kään­nök­sen lu­vun esi­pu­hees­sa va­roi­te­taan ”kie­len syn­neis­tä”. Sekä Sa­nan­las­kuis­sa et­tä Jaa­ko­bin kir­jees­sä on yh­ty­mää sii­hen, mis­tä Jee­sus it­se pu­hui. Hän näki ris­ti­rii­taa fa­ri­seus­ten ja lai­no­pet­ta­jien pu­hei­den ja te­ko­jen vä­lil­lä, ”sil­lä he pu­hu­vat yh­tä ja te­ke­vät tois­ta” (Matt. 23:3). Kie­len­käy­tön ja pu­hei­den tu­li­si siis ol­la so­pu­soin­nus­sa us­kon kans­sa – nii­den tu­li­si ol­la us­kos­ta vuo­ta­vaa he­del­mää.

Ku­ka­pa meis­tä ei oli­si kie­len­käy­tös­sä ja pu­heis­sa ek­sy­nyt – ja sen myö­tä jou­tu­nut ikä­vyyk­siin elä­mäs­sä. Jaa­kob tä­män myös kir­jees­sään to­te­aa: ”Kaik­ki­han me hai­rah­dum­me mo­nin ta­voin. Täy­del­li­nen on se, joka ei hai­rah­du pu­heis­saan.” (Jaak. 3:2.) Sil­loin kun olem­me ek­sy­neet, on ol­lut tär­ke­ää kuul­la evan­ke­liu­mia, ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen sa­naa. Eh­kä­pä täl­lai­ses­ta ti­lan­tees­ta on sy­vim­mil­lään ol­lut ky­sy­mys täs­sä­kin, min­kä Sa­nan­las­ku­jen kir­ja to­te­aa: ”Kul­ta­o­me­noi­ta ho­pe­a­mal­jois­sa ovat oi­ke­aan ai­kaan lau­su­tut sa­nat” (Sa­nanl. 25:11). Näi­den oi­ke­aan ai­kaan lau­sut­tu­jen sa­no­jen ää­res­sä on hyvä elää.