Ei­no Nis­si­nen

Syk­syn pi­meim­pä­nä ai­ka­na juu­ri en­nen lu­men tu­loa mie­lee­ni nou­see usein muis­tot omal­ta va­rus­mie­sa­jal­ta: läm­pi­mät muis­tot us­ko­vai­sis­ta va­rus­mies­to­ve­reis­ta, joi­den kans­sa saim­me pal­ve­lus­tam­me suo­rit­taa. Oli tur­val­lis­ta, kun oli saat­to­mie­hiä lä­hel­lä.

Pi­mey­des­tä tu­lee eri­tyi­ses­ti mie­lee­ni loka-mar­ras­kuun säk­ki­pi­meä met­sä, kun har­joi­tuk­ses­sa teh­tä­vä­nä oli tie­dus­tel­la vas­ta­puo­len si­jain­tia ja ryh­mi­tys­tä. Tun­tui, et­tä on mah­do­ton­ta näh­dä eteen­sä ja vaa­ral­li­sel­ta­kin se jos­kus tun­tui.

Jos­kus kes­ken hii­vis­ke­lyn pi­mey­den va­lai­si yh­täk­kiä kir­kas valo. Joku am­pui va­lo­ra­ke­tin il­maan. Eh­kä vas­ta­puo­len var­ti­o­mies oli kuul­lut ok­sien ra­sah­ta­van ja ha­lu­si tar­kis­taa va­lo­ra­ke­tin va­los­sa, et­tei ku­kaan pää­se yl­lät­tä­mään.

Je­sa­jan kir­jas­sa ker­ro­taan pi­mey­des­sä kul­ke­vas­ta kan­sas­ta, joka nä­kee suu­ren va­lon. Kuo­le­man var­jon maa­han lois­taa suu­ri kirk­kaus. (Jes. 9:1–6.)

Mikä on tuo suu­ri valo? Pro­feet­ta ker­too, et­tä ”lap­si on syn­ty­nyt meil­le, poi­ka on an­net­tu meil­le”. Hän en­nus­taa Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä ja ker­too sii­tä, kuin­ka Ju­ma­lan poi­ka syn­tyy tän­ne maa­il­maan so­vit­taak­seen kaik­kien ih­mis­ten syn­nit ja tuo­dak­seen rau­han sy­dä­miin. Suu­ri valo tuo mu­ka­naan ilon ja rie­mun. Ras­kaat taa­kat ote­taan pois har­ti­oil­ta ja tais­te­lu­ken­til­lä tah­riin­tu­neet vaat­teet pol­te­taan.

Ar­mei­jan va­lo­ra­ket­ti kes­tää kirk­kaa­na vain het­ken, ja sit­ten se pai­nuu alas ja sam­muu. Va­lo­ra­ke­tin sam­mut­tua on jäl­leen ai­van pi­me­ää. Oi­ke­as­taan tun­tuu vie­lä en­tis­tä­kin pi­me­äm­mäl­tä, kun het­kel­li­nen valo on so­kais­sut sil­mät ja sit­ten se on pois­sa.

Je­sa­jan tar­koit­ta­ma valo on py­sy­vää. Kris­tuk­sen kirk­kaus lois­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta tääl­lä maan pääl­lä niin kau­an, kun­nes hän it­se tu­lee toi­sen ker­ran. Sil­loin hän tu­lee nou­ta­maan omi­an­sa Isän, Ju­ma­lan, luok­se tai­vaan ko­tiin. Je­sa­ja ku­vaa kau­niis­ti sitä iloa: ”He iloit­se­vat si­nun edes­sä­si niin kuin elon­kor­juun ai­ka­na iloi­taan, niin kuin saa­liin­ja­os­sa rie­mui­taan.”

Hei­kon­kin tun­toi­nen Ju­ma­lan lap­si lois­taa Kris­tuk­sen kirk­kaut­ta kynt­ti­län ta­voin pi­me­än maa­il­man kes­kel­lä. Kun­pa sen liek­ki tah­dot­tai­siin var­jel­la pa­la­va­na us­ko­vais­ten sy­dä­mis­sä.