Ilk­ka Ma­ju­ri

Kär­si­vän lap­se­ni vuo­teen ää­rel­lä sy­dä­me­ni it­kee. Mik­si tämä ta­pah­tuu ja mitä täs­tä seu­raa? Raa­mat­tu osoit­taa, et­tä kun Ju­ma­la pu­huu, ih­mi­nen on hil­jaa. To­del­la­kin, lää­kä­ri­kin on toi­si­naan hil­jaa, sil­lä nä­ky­vän sai­rau­den syy­tä ei ai­na löy­dy. Ih­mi­nen on pie­ni ja avu­ton kär­si­myk­sen koh­da­tes­sa. Ju­ma­la on suu­ri, kai­ken ylä­puo­lel­la.

Kär­si­mys­tä ei voi jär­jel­lä se­lit­tää. Ne ei­vät ole ai­na seu­raus­ta pa­hois­ta te­ois­tam­me. Kär­si­mys­tä ta­pah­tuu kyl­lä toi­saal­ta myös syn­nin vuok­si ja tois­ten ai­heut­ta­ma­na. ”Maa vaik­ka syn­nin täh­den nyt vie­lä huo­kai­lee” (Vk. 573: 1). Syn­tiin­lan­kee­mus toi maa­il­maan kär­si­myk­sen ja kuo­le­man Ju­ma­las­ta luo­pu­mi­sen seu­rauk­se­na.

”Ju­ma­la on siu­nan­nut mi­nua sai­rau­del­la” to­te­si eräs veli ja jat­koi: ”En oli­si Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa, jos Ju­ma­la ei oli­si mi­nua py­säyt­tä­nyt.” Ju­ma­la osoit­taa, et­tä Hän ei tar­koit­ta­nut ih­mis­tä vain tätä ai­kaa, vaan ian­kaik­ki­suut­ta var­ten. Ju­ma­lal­la on kei­not pu­hu­tel­la mei­tä.

Ju­ma­la on läs­nä kai­kes­sa hä­däs­sä. ”En­nen kuin luu­let­kaan, hän eh­tii aut­ta­maan” (VK 389:2). On loh­dul­lis­ta tur­va­ta sii­hen, et­tä ”Me tie­däm­me, et­tä kaik­ki koi­tuu nii­den par­haak­si, jot­ka ra­kas­ta­vat Ju­ma­laa ja jot­ka hän on suun­ni­tel­man­sa mu­kai­ses­ti kut­su­nut omik­seen” (Room. 8:28).

”Ko­et­te­le­muk­sis­sa tei­dän us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si”, to­te­aa Pie­ta­ri (1. Piet. 1:7). Oli­si­ko vaa­ra, et­tä luu­li­sim­me tu­le­vam­me omil­lam­me toi­meen, jos mei­tä ei ko­e­tel­tai­si? Paa­va­li ru­koi­li, et­tä ”pis­tin” otet­tai­siin pois hä­nen li­has­taan. Hä­nel­le vas­tat­tiin: ”tyy­dy mi­nun ar­moo­ni; sil­lä mi­nun voi­ma­ni on hei­kois­sa vä­ke­vä.” (2. Kor. 12:7, 9.) Ai­to us­ko on riip­pu­vai­nen Ju­ma­las­ta ei­kä in­hi­mil­li­sis­tä te­ki­jöis­tä.

Kris­tus on pa­ras esi­merk­ki mui­den puo­les­ta kär­si­jäs­tä. Ju­ma­la an­toi par­haan vas­tauk­sen kär­si­myk­sen on­gel­maan, lä­het­tä­es­sään ai­no­an poi­kan­sa kär­si­mys­ten Her­rak­si ja mei­dän tur­vak­sem­me. Ko­et­te­le­muk­sis­sa kär­si­mi­nen ei tee mei­tä pa­rem­mik­si, vaan kaik­ki pe­rus­tuu Kris­tuk­sen täy­del­li­syy­teen.

”Vaik­ka minä kul­jen ah­din­gos­ta ah­din­koon, sinä an­nat mi­nul­le voi­maa elää” (Ps. 138:7). Vii­mein tuo voi­ma, evan­ke­liu­mi, vie mei­dät ikui­seen rie­muun ”kir­kas­tu­neen ilon val­li­tes­sa” (1. Piet.1:12).