Ilk­ka Ha­ku­li­nen

Eräs lai­nop­pi­nut ha­lu­si ko­e­tel­la Jee­sus­ta ky­sy­en Va­pah­ta­jal­ta: ”Opet­ta­ja, mikä on lain suu­rin käs­ky?” (Matt. 22:36.) Va­pah­ta­ja viit­ta­si kir­joi­tuk­siin (5. Moos. 6:5) ja vas­ta­si: Ra­kas­ta Her­raa, Ju­ma­laa­si, koko sy­dä­mes­tä­si, koko sie­lus­ta­si ja mie­les­tä­si. Toi­nen yh­tä tär­keä oli: ”Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si” (Matt. 22:39). Jee­sus vie­lä tii­vis­ti asi­an: ”Näi­den kah­den käs­kyn va­ras­sa ovat laki ja pro­fee­tat” (Matt. 22:40).

Kym­me­nen käs­kyn Moo­sek­sen lais­sa en­sim­mäi­sen tau­lun kol­me käs­kyä sää­tä­vät ju­ma­la­suh­tees­ta ja toi­sen tau­lun seit­se­män käs­kyä lä­him­mäis­suh­tees­ta. Saa­tam­me aja­tel­la, et­tä vain kym­me­nen käs­kyä, help­po muis­taa. Ei vai­ku­ta vai­ke­al­ta nou­dat­taa, niin hy­viä asi­oi­ta. Mi­ten­hän tä­män asi­an lai­ta lie­nee?

Jos tar­kas­tel­laan Psal­mia 119, kir­joit­ta­ja avaa täs­sä var­sin pit­käs­sä psal­mis­sa sitä, et­tä Her­ran käs­ky­jen ja tah­don nou­dat­ta­mi­nen on mo­niu­lot­tei­nen ja koko elä­män lä­päi­se­vä asia. Pe­rä­ti 30 ja­et­ta kä­sit­te­lee Her­ran käs­ky­jä.

Tä­män li­säk­si kir­joit­ta­ja kä­sit­te­lee mai­ni­tus­sa psal­mis­sa Her­ran tien kul­ke­mis­ta, tah­don ky­sy­mis­tä, sää­dös­ten nou­dat­ta­mis­ta, var­jel­tu­mis­ta ek­sy­mi­ses­tä, mää­räyk­sien tun­te­mis­ta, lii­ton vaa­ti­mus­ten nou­dat­ta­mis­ta, sa­nan muis­ta­mis­ta, käs­ky­jen po­lun kul­ke­mis­ta. Al­kaa­ko jo tun­tua vai­ke­al­ta vai jopa yli­voi­mai­sel­ta?

On­ko us­ko­vai­sen elä­mä ah­dis­tu­nut­ta et­sin­tää ja ilo­ton­ta sää­dös­vii­da­kos­sa räm­pi­mis­tä? Ei se ole ei­kä se ole ol­lut, mikä tuos­sa­kin psal­mis­sa il­me­nee. Hy­vin mo­nes­sa ja­kees­sa nä­kyy se, et­tä kil­voit­te­li­jan asen­ne Ju­ma­lan sa­nan ope­tuk­siin on ol­lut kii­tol­li­sen sy­dä­men vas­taus sii­hen, et­tä saa ar­mos­ta us­koa: ”Minä iloit­sen liit­to­si ties­tä niin kuin iloi­taan rik­kauk­sis­ta” (Ps. 119:14). ”Si­nun käs­ky­si ovat ilo­ni, si­nun sa­naa­si minä en unoh­da” (Ps. 119:16). ”Ke­vein as­ke­lin minä kul­jen si­nun käs­ky­je­si tie­tä, sinä huo­jen­nat mie­le­ni” (Ps. 119:32). ”An­na mi­nun kul­kea käs­ky­je­si pol­kua, sii­tä minä saan ilon” (Ps. 119:35). Ilo on­kin us­kon he­del­mä ja mai­nit­tu toi­se­na rak­kau­den jäl­keen (Gal. 5:22).

Ih­mi­sen oma pyr­ki­mys ol­la Ju­ma­lal­le kel­vol­li­nen oli tu­han­sia vuo­sia sit­ten – ja vie­lä nyt­kin – ah­dis­tus­ta täyn­nä. Ai­noa tie on us­kon­van­hurs­kaus, omis­taa us­kol­la ar­mos­ta Kris­tuk­sen so­vin­to­työ ja tul­la näin Ju­ma­lan lap­sek­si. Sii­tä iloit­si myös van­han lii­ton mat­ka­lai­nen: ”Sinä, Her­ra, olet hyvä, sinä an­nat an­teek­si, run­sain mi­toin sinä jaat ar­mo­a­si kai­kil­le, jot­ka si­nua avuk­si huu­ta­vat” (Ps. 86:5).