Lo­ka­kuus­sa vuon­na 2000 kai­vin­ko­ne möy­ri ja myl­lä­si Kas­ke­lan rin­teel­lä – ton­til­lem­me teh­tiin tie­tä uut­ta ta­loa var­ten. Sa­maan ai­kaan kes­ki­tyin re­pi­mään puun­tai­mia juu­ri­neen ylä­rin­teen nii­tyl­lä. Vaik­ka kai­vin­ko­neen kul­jet­ta­jan mie­les­tä isän­nän toi­min­ta oli täy­sin kä­sit­tä­mä­tön­tä, tein kui­ten­kin tär­ke­ää en­nak­ko­työ­tä tu­le­val­le ym­pä­ris­töl­lem­me. Tar­koi­tuk­se­na oli ni­mit­täin rai­va­ta ve­sa­koi­tu­nut niit­ty kuk­ka­ke­toa var­ten.

Olim­me pit­kään et­si­neet Ka­jaa­nin ym­pä­ris­tös­tä tont­tia, joka täyt­täi­si kaik­ki haa­veem­me: vaa­ran­rin­ne, jär­vi­mai­se­ma ja kuk­ka­ke­dot. Pit­kän et­si­mi­sen jäl­keen tont­ti löy­tyi­kin lo­pul­ta Pal­ta­mon Mies­lah­des­ta, ai­van vai­mo­ni mum­mo­lan lä­het­ty­vil­tä. Os­ta­mam­me Kas­ke­la-ni­mi­nen met­sä­ti­la oli saa­nut ni­men­sä sii­tä, et­tä sen rin­teil­lä oli pol­tet­tu ky­län vii­mei­nen kas­ki 1900-lu­vun alus­sa. Van­has­ta vil­je­lys­tä muis­tut­ti­vat sen rin­tei­den veh­maat kas­ki­koi­vi­kot, kuk­ki­vat ahot ja san­kat kuu­si­kot. Suu­rek­si ilok­sem­me ton­tin ylä­o­saan oli jää­nyt jäl­jel­le niit­ty, jos­sa ve­sa­kon se­as­sa sin­nit­te­li mo­nen­lai­sia niit­ty­kas­ve­ja, ku­ten päi­vän­kak­ka­roi­ta ja kis­san­kel­lo­ja.

Perinneaidat ympäröivät Kaskelan ketoja.

Pauli Mutanen

Nii­tyn isoim­mat pa­jut ja koi­vut kaa­doin moot­to­ri­sa­hal­la, mut­ta le­pät oli re­vit­tä­vä juu­ri­neen pois. Syy­nä oli se, et­tä le­pän juu­ri­nys­ty­röis­sä elä­vät bak­tee­rit tuot­ta­vat typ­peä, joka re­he­vöit­tää niit­ty­jä vä­hen­tä­en kuk­ka­kas­vien mää­rää. Al­ku­vai­hees­sa nii­tyl­lä kas­voi­kin kor­ke­aa ruo­hos­toa, ku­ten mai­to­hors­maa, me­si­an­ger­voa ja nok­kos­ta. Seu­raa­va vai­he koit­ti ke­säl­lä 2001, jol­loin kas­vil­li­suus nii­tet­tiin vii­kat­teel­la. Sa­mal­la leik­kuu­jä­te vie­tiin pois, jot­ta re­he­vyyt­tä saa­tai­siin vä­hen­net­tyä. Jo muu­ta­man vuo­den jäl­keen al­koi nä­kyä tu­lok­sia: päi­vän­kak­ka­rat ja kis­san­kel­lot val­ta­si­vat uu­sia alu­ei­ta, ja kor­ke­a­var­ti­set niit­ty­kas­vit al­koi­vat eh­tyä.

Kai­kis­ta paah­tei­sim­piin ym­pä­ris­töi­hin al­koi vuo­sien saa­tos­sa muo­dos­tua ke­to­ja, jois­sa kas­voi run­saas­ti aho­man­sik­kaa, päi­vän­kak­ka­roi­ta, kis­san­kel­lo­ja, aho­jäk­kä­rää ja eri­lai­sia tä­dyk­kei­tä. Kun keto puh­ke­si hei­nä­kuus­sa kuk­ki­maan kau­nii­na kuk­ka­me­re­nä, se ihas­tut­ti ja häm­mäs­tyt­ti kaik­kia. Myös lap­sil­le keto oli ym­pä­ris­tö, jos­sa he usein kir­ma­si­vat kuk­kien kes­kel­lä ja op­pi­vat sa­mal­la tun­te­maan sen ri­kas­ta kas­vi­la­jis­toa.

Ke­säl­lä 2010 Kas­ke­laan otet­tiin lam­pai­ta, ja sa­mal­la lä­his­tön met­siä ja nii­tyt muu­tet­tiin lam­mas­lai­tu­mik­si ja ha­ka­maik­si. Aloim­me kui­vat­taa hei­nää pit­kä­tap­pi­sil­la sei­päil­lä eli kär­väil­lä lam­pai­den tal­vi­ra­vin­nok­si. Vuo­sien 2013 ja 2014 ai­ka­na to­teu­tui suu­ri haa­veem­me, kun ta­lon ym­pä­ris­töön pys­ty­tet­tiin sa­to­jen met­rien mit­tai­nen pe­rin­ne­ai­ta. Lam­pai­den lai­dun­nuk­sen tu­lok­se­na Kas­ke­lan ym­pä­ris­töön al­koi muo­dos­tua kieh­to­via luon­to­ym­pä­ris­tö­jä: kui­via ke­to­ja, kos­tei­ta rin­ne­niit­ty­jä, koi­vik­ko­a­ho­ja ja kuu­si­lai­tu­mia.

Keto heinäkuussa valtavana kukkamerenä.

Mika Mutanen

Suu­rin toi­vee­ni oli saa­da nii­tyil­le jos­kus myös suo­sik­ki­kas­ve­ja­ni noi­dan­luk­ko­ja. Lu­pa­sin kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten lap­sil­le palk­ki­on jo­kai­ses­ta noi­dan­lu­kos­ta, jon­ka he löy­tä­vät Kas­ke­lan ton­til­ta. Lap­set oli­vat niin te­hok­kai­ta et­si­jöi­tä, et­tä he no­pe­as­ti löy­si­vät en­sim­mäi­set ke­to­noi­dan­lu­kot. Lo­pul­ta nii­tyil­tä löy­tyi kym­me­nit­täin näi­tä sa­la­pe­räi­siä iti­ö­kas­ve­ja, joi­den ole­mas­sa­o­los­ta har­va tie­tää. On odo­tet­ta­vis­sa, et­tä kui­vim­mil­le rin­teil­le ja kal­li­oi­den reu­noil­le al­kaa il­mes­tyä vä­hi­tel­len myös mui­ta noi­dan­luk­ko­la­je­ja, ja niis­tä olen lu­van­nut löy­tä­jil­le vie­lä suu­rem­man kor­vauk­sen. Tul­kaa­han et­si­mään!

Jos­sain vai­hees­sa saim­me Kas­ke­laan vie­raak­si luon­toih­mi­siä. Ton­til­tam­me löy­tyi har­vi­nai­sia kas­ve­ja, hyön­tei­siä ja lin­tu­ja niin, et­tä mei­tä pyy­det­tiin mu­kaan eri­lai­siin suo­je­lu­hank­kei­siin. Nii­den tu­el­la saim­me uu­sit­tua lam­ma­sai­to­ja ja ra­ken­sim­me pa­rem­pia ti­lo­ja lam­pail­le. Kas­ke­laan is­tu­tet­tiin yli 15 vuot­ta sit­ten myös ää­rim­mäi­sen uha­na­lais­ta api­la­kir­jo­kää­ri­äis­tä, jon­ka vii­mei­nen luon­non­va­rai­nen esiin­ty­mä Suo­mes­sa on Ro­va­nie­men Sie­ri­läs­sä. Yl­lät­tä­en tämä pie­ni per­hos­la­ji on al­ka­nut me­nes­tyä ja li­sään­tyä Kas­ke­las­sa.

Vaaksanmittaisen noidanlukon lehdet ovat kuin sepän takomia avaimia.

Mika Mutanen

Ny­ky­ään Kas­ke­la on mo­ni­puo­li­nen luon­to- ja lai­du­nym­pä­ris­tö. Avoi­mil­la nii­tyil­lä ja ma­ta­la­kas­vui­sil­la ke­doil­la on mu­ka­va kul­kea ja nii­den kuk­ka­mer­ta on ke­säl­lä my­kis­tä­vää tark­kail­la. On ih­meel­lis­tä, mi­ten 25 vuot­ta sit­ten te­ke­mäm­me haa­veet pi­ha­ym­pä­ris­tös­tä ovat to­teu­tu­neet, mis­tä olem­me suun­nat­to­man on­nel­li­sia.

Nii­tyt, ke­dot, ruo­ho ja ku­kat ovat pal­jon esil­lä myös Raa­ma­tus­sa sekä Van­han et­tä Uu­den tes­ta­men­tin puo­lel­la. Näi­tä sa­no­ja käy­te­tään usein ver­taus­ku­val­li­ses­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Sil­loin nii­tyt mer­kit­se­vät paik­kaa, jot­ka ovat Ju­ma­lan rau­han, lu­pauk­sen ja siu­nauk­sen tyys­si­jo­ja. Pai­menp­sal­mis­saan Daa­vid ku­vaa Ju­ma­lan huo­len­pi­toa näin: "Hän vie mi­nut vih­reil­le nii­tyil­le, hän joh­taa mi­nut vet­ten ää­reen, siel­lä saan le­vä­tä" (Ps.23:2).

He­se­kie­lin pu­hut­te­le­vas­sa lam­mas­ver­tauk­ses­sa Ju­ma­la lu­paa it­se tul­la kait­se­maan lam­pai­taan, joi­ta ovat Is­ra­e­lin pai­me­net koh­del­leet kal­toin. Koko luku 34 on kau­nis­ta pro­fe­ti­aa Her­ran pal­ve­li­jas­ta, hy­väs­tä pai­me­nes­ta, joka vie har­hai­le­vat lam­paat vih­reil­le ke­doil­le ja re­he­vil­le lai­dun­mail­le. Luku päät­tyy sy­käh­dyt­tä­väs­ti: "Te, ih­mi­set, olet­te mi­nun lam­paa­ni, mi­nun lai­tu­me­ni lam­paat. Minä olen tei­dän Ju­ma­lan­ne. Näin sa­noo Her­ra Ju­ma­la." (Hes. 34:31.)

Vuo­si­kym­me­niä sit­ten erääl­tä pu­hu­jal­ta oli ky­syt­ty, mitä hän nä­kee pal­vel­les­saan su­vi­seu­rois­sa. Kun hän nou­si pu­hu­maan, hän sa­noi: ”Minä näen hei­nää!” Hän näki siis ih­mis­me­ren, jos­sa pi­sin­kin elä­mä on kuin käm­me­nen le­veys tai ei mi­tään. Ih­mis­tä ver­ra­taan Raa­ma­tus­sa ke­don ruo­hoon: "Ih­mi­sen eli­nai­ka on niin kuin ruo­hon: kuin ke­don kuk­ka hän ku­kois­taa, ja kun tuu­li käy yli, ei hän­tä enää ole ei­kä hä­nen asuin­si­jan­sa hän­tä tun­ne" (Ps.103:15–16).

Jee­sus pu­hui kuu­li­joil­leen nii­tyis­tä, lam­pais­ta ja ke­don ku­kis­ta. Pi­tä­es­sään pu­het­ta kan­san­jou­kol­le hän sei­soi vuo­ren rin­teel­lä, jos­sa tu­han­net ke­sä­ku­kat kuk­ki­vat ja tai­vaan lin­nut lau­le­li­vat. Jee­sus ha­lu­si loh­dut­taa mo­nien huo­lien ja mur­hei­den pai­na­mia ih­mi­siä tun­ne­tul­la ja kau­niil­la ta­val­la: "Mitä te vaa­te­tuk­ses­ta huo­leh­dit­te! Kat­so­kaa ke­don kuk­kia, kuin­ka ne nou­se­vat maas­ta: ei­vät ne näe vai­vaa ei­vät­kä keh­rää. Minä sa­non teil­le: edes Sa­lo­mo kai­kes­sa lois­tos­saan ei ol­lut niin vaa­te­tet­tu kuin mikä ta­han­sa niis­tä. Kun Ju­ma­la näin pu­kee ke­don ruo­hon, joka tä­nään kas­vaa ja huo­men­na jou­tuu uu­niin, niin tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii, te vä­hä­us­koi­set!" (Matt. 6:28–30.)

Vi­de­on Kas­ke­lan ke­dos­ta hei­nä­kuul­ta 2024 voit kat­soa Yo­u­tu­bes­ta.