Pek­ka Pel­to­mä­ki

Ju­ma­lan sana neu­voo ole­maan ar­mol­li­nen lä­him­mäi­sen vi­ko­ja ja vir­hei­tä koh­taan. Evan­ke­liu­mis­ta saa voi­maa us­ko­ne­lä­mään ja ar­mah­ta­vais­ta miel­tä lä­him­mäis­tä koh­taan.

Ju­ma­lan luo­mi­na ih­mi­si­nä olem­me saa­neet luo­mis­työn kaut­ta omat luon­teen­piir­teem­me, mut­ta jo­kai­sel­la luo­dul­la on ja­ka­ma­ton ih­mi­sar­vo. Koh­taam­me toi­si­am­me eri­lai­sis­sa vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa. Ai­na asi­at ei­vät mene niin kuin it­se ha­lu­ai­sim­me. Eri­lai­suu­den hy­väk­sy­mi­nen on mo­nes­ti vai­ke­aa.

Ar­mol­li­suus ih­mis­ten vä­lil­lä on sy­väs­ti in­hi­mil­li­nen ja ta­voit­te­le­mi­sen ar­voi­nen asia. Se tar­koit­taa myö­tä­tun­toa, an­teek­si­an­ta­vai­suut­ta ja ym­mär­tä­väi­syyt­tä tois­ten puut­tei­ta, vir­hei­tä ja vai­keuk­sia koh­taan. Ar­mol­li­suus al­kaa usein it­ses­tä. Kun hy­väk­syy oman kes­ke­ne­räi­syy­ten­sä, on hel­pom­pi ol­la ar­mol­li­nen myös toi­sia koh­taan. Ar­mol­li­suus nä­kyy myös sii­nä, mi­ten pu­hum­me toi­sil­lem­me ja kuin­ka toi­mim­me.

Aut­ta­jan on tul­ta­va en­sin au­te­tuk­si

Ju­ma­lan sana on Py­häl­tä Hen­gel­tä kir­joi­tet­tu. Raa­ma­tus­sa on ope­tuk­sen, neu­von ja nuh­teen sa­nat, mi­ten mei­dän tu­lee suh­tau­tua lä­him­mäi­seen. Luu­kas to­te­aa: ”Äl­kää tuo­mit­ko, niin ei tei­tä­kään tuo­mi­ta. Äl­kää ju­lis­ta­ko ke­tään syyl­li­sek­si, niin ei tei­tä­kään ju­lis­te­ta syyl­li­sik­si. Pääs­tä­kää va­paak­si, niin tei­dät­kin va­pau­te­taan.” (Luuk. 6:37.) Saam­me ru­koil­la it­sel­lem­me an­teek­si­an­ta­vais­ta miel­tä: ”Jos te an­nat­te toi­sil­le ih­mi­sil­le an­teek­si hei­dän rik­ko­muk­sen­sa, an­taa myös tai­vaal­li­nen Isän­ne teil­le an­teek­si. Mut­ta jos te et­te an­na an­teek­si toi­sil­le, ei Isän­ne­kään an­na an­teek­si tei­dän rik­ko­muk­si­an­ne.” (Matt. 6:14–15.)

Kris­ti­tyn elä­mään liit­tyy tär­ke­ä­nä oma­koh­tai­nen us­kos­sa val­vo­mi­nen. Val­vo­mat­to­muu­den seu­rauk­se­na on vaa­ra­na, et­tä val­vo­mi­sen pai­no­pis­te siir­tyy omis­ta asi­ois­ta tois­ten asi­oi­hin.

Jee­sus opet­ti ver­tauk­ses­sa: ”Mi­ten so­kea voi­si ta­lut­taa so­ke­aa? Mo­lem­mat­han sii­nä pu­to­a­vat kuop­paan.”

Jee­sus opet­ti myös esi­mer­kil­lä, mi­ten ih­mi­nen voi ol­la so­kea omal­le toi­min­nal­leen. ”Kuin­ka näet ros­kan vel­je­si sil­mäs­sä, mut­ta et huo­maa, et­tä omas­sa sil­mäs­sä­si on hir­si?”

Jee­sus tar­koit­ti, et­tä aut­ta­jan on tul­ta­va en­sin au­te­tuk­si, jot­ta voi aut­taa ja opet­taa lä­him­mäis­tä. ”Kun sil­mä­si on ter­ve, koko ruu­mii­si on va­lais­tu. Kun sil­mä­si ovat huo­not, ruu­mii­si on pi­meä.” (Luuk. 11:34.)

An­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta

Ju­ma­lan ar­mo nä­kyi Jee­suk­sen toi­min­nas­sa. Hän et­si yh­tey­teen­sä en­nen kaik­kea sai­rai­ta ja syn­ti­siä. Tä­män vuok­si mo­net pa­hen­tui­vat Jee­suk­sen toi­min­taan. Näin Jee­sus osoit­ti Ju­ma­lan kä­sit­tä­mät­tö­män rak­kau­den. Tämä rak­kaus, joka tu­lee osak­sem­me il­man omaa an­si­o­tam­me, on ar­moa. ”En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä” (Matt. 9:13).

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on maan pääl­lä an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta. Ju­ma­la ar­mah­taa syn­tin­sä tun­te­van ih­mi­sen Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta. Ar­mah­det­tui­na syn­ti­si­nä saam­me evan­ke­liu­mis­ta voi­maa kil­voi­tuk­seen ja ar­mah­ta­vais­ta miel­tä lä­him­mäi­si­äm­me koh­taan: ”Ol­kaa val­miit ar­mah­ta­maan, niin kuin tei­dän Isän­ne­kin ar­mah­taa”.

Mei­dän on hyvä jää­dä Lut­he­rin to­te­a­muk­seen hä­nen se­lit­tä­es­sään kah­dek­sat­ta käs­kyä lä­him­mäi­ses­tä: ”vaan puo­lus­tam­me hän­tä, pu­hum­me hä­nes­tä hy­vää ja tul­kit­sem­me kai­ken hä­nen par­haak­seen” (Lut­he­rin Vähä ka­te­kis­mus).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Luuk. 6:36–42

Raa­mat­tu 1992: ”Ol­kaa val­miit ar­mah­ta­maan, niin kuin tei­dän Isän­ne­kin ar­mah­taa. Äl­kää tuo­mit­ko, niin ei tei­tä­kään tuo­mi­ta. Äl­kää ju­lis­ta­ko ke­tään syyl­li­sek­si, niin ei tei­tä­kään ju­lis­te­ta syyl­li­sik­si. Pääs­tä­kää va­paak­si, niin tei­dät­kin va­pau­te­taan. An­ta­kaa, niin teil­le an­ne­taan. Run­sas mit­ta, tii­viik­si pai­nel­tu, ra­vis­tel­tu ja kuk­ku­rai­nen, an­ne­taan tei­dän sy­liin­ne. Niin kuin te mit­taat­te, niin teil­le mi­ta­taan.” Hän pu­hui heil­le vie­lä ver­tauk­sin: ”Mi­ten so­kea voi­si ta­lut­taa so­ke­aa? Mo­lem­mat­han sii­nä pu­to­a­vat kuop­paan. Ei op­pi­las ole opet­ta­jaan­sa ete­väm­pi, mut­ta kyl­lin op­pia saa­tu­aan jo­kai­nen on opet­ta­jan­sa ve­roi­nen. Kuin­ka näet ros­kan vel­je­si sil­mäs­sä, mut­ta et huo­maa, et­tä omas­sa sil­mäs­sä­si on hir­si? Kuin­ka voit sa­noa vel­jel­le­si: ’An­na­pa, veli, kun otan ros­kan sil­mäs­tä­si’? Et­hän sinä näe edes hirt­tä omas­sa sil­mäs­sä­si. Sinä te­ko­py­hä! Ota en­sin hir­si omas­ta sil­mäs­tä­si, vas­ta sit­ten näet ot­taa ros­kan vel­je­si sil­mäs­tä.”