Tie­tä­jät oli­vat mee­di­a­lais-per­si­a­lai­sia täh­tien tut­ki­joi­ta, tuon ajan tie­de­mie­hiä. He et­si­vät to­tuut­ta ih­mi­ses­tä, maa­il­mas­ta ja Ju­ma­las­ta täh­ti­merk­ke­jä tark­kai­le­mal­la. He us­koi­vat, et­tä jo­kai­sel­la oli oma täh­ten­sä, jo­hon oli kir­joi­tet­tu ih­mi­sen koko elä­mä. Ku­nin­kail­la tuo täh­ti oli suu­rem­pi kuin muil­la.

Tie­tä­jien lail­la me­kin et­sim­me to­tuut­ta, elä­män tar­koi­tus­ta ja Ju­ma­laa. Mi­ten muu­ten voi­si­kaan ol­la! Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nus on sa­no­nut, et­tä Ju­ma­la on luo­nut mei­dät yh­tey­teen­sä. Sik­si sy­dä­mem­me on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa.

Luo­ma­kun­ta, tai­vaan täh­det­kin, ker­to­vat luo­jas­taan. Mut­ta ei ylei­nen il­moi­tus, ei täh­den ei­kä jär­jen valo pys­ty opas­ta­maan mei­tä Bet­le­he­miin. Omas­sa va­ras­sam­me ha­pui­lem­me pi­me­äs­sä. Syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ka­do­tim­me sen va­lon, jon­ka pii­riin Ju­ma­la loi ih­mi­sen. Tar­vit­sem­me op­paak­sem­me va­lon, joka on Poh­jan­täh­teä ja luon­non au­rin­ko­a­kin kirk­kaam­pi. Se lois­taa meil­le Ju­ma­lan sa­nas­ta.

”Suu­ren ku­nin­kaan täh­ti”

Per­si­aan oli tuo­tu so­ta­van­kei­na juu­ta­lai­sia. He ei­vät pal­vo­neet täh­tiä vaan us­koi­vat Ju­ma­laan, joka on luo­nut kai­ken, tai­vaan täh­det­kin. He ker­toi­vat sii­tä, et­tä Ju­ma­la oli il­moit­ta­nut it­sen­sä sa­nas­saan ja lu­van­nut lä­het­tää maa­il­maan Mes­si­aan, joka on to­tuus ja pe­las­taa ih­mi­set hei­dän syn­neis­tään. Tuo­ta Mes­si­as-ku­nin­gas­ta oli tar­koit­ta­nut Bi­le­am­kin, kun hän nel­jän­nes­sä Moo­sek­sen kir­jas­sa (4. Moos. 24:17) pu­hui täh­des­tä, joka nou­see län­nen tai­vaal­le Jaa­ko­bis­ta. Kun tie­tä­jät kuun­te­li­vat tuo­ta pu­het­ta, hei­dät val­ta­si Mes­si­aan tu­lon odo­tus.

Erää­nä päi­vä­nä kir­kas täh­ti syt­tyi län­nen tai­vaal­le. ”Suu­ren ku­nin­kaan täh­ti”, tie­tä­jät huu­si­vat, val­jas­ti­vat ka­me­lin­sa ja läh­ti­vät et­si­mään jou­lua. Mat­ka tait­tui hy­vin ja täh­ti joh­ti hei­tä, mut­ta kun tie­tä­jät al­koi­vat kuun­nel­la jär­ken­sä pu­het­ta, he ek­syi­vät. Kun reit­ti näyt­ti kul­ke­van Je­ru­sa­le­min vie­res­tä, he päät­te­li­vät, et­tä ku­nin­gas oli syn­ty­nyt siel­lä. Oli­han Je­ru­sa­lem juu­ta­lais­ten pyhä kau­pun­ki ja ku­nin­gas He­ro­dek­sen kau­pun­ki.

Kuin­ka moni on­kaan et­si­nyt jou­lun las­ta maal­li­ses­ta lois­tos­ta ja ek­sy­nyt Je­ru­sa­le­miin, jos­sa ku­nin­gas ja yli­pa­pit asu­vat. He luu­le­vat, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka syn­tyy ku­nin­kaan ho­viin tai näyt­tä­vän hen­gel­li­syy­den kes­kel­le. He ei­vät ym­mär­rä, et­tä Ju­ma­lan Poi­ka syn­tyy tal­liin – hä­pe­ään, ris­tiin ja kär­si­myk­siin.

He­ro­des säi­käh­ti, kun tie­tä­jät ky­se­li­vät, mis­sä on se vas­ta­syn­ty­nyt juu­ta­lais­ten ku­nin­gas. Val­la­na­nas­ta­jan pe­los­sa He­ro­des oli ta­pat­ta­nut jopa omia su­ku­lai­si­aan. He­ro­des kut­sut­ti pai­kal­le Je­ru­sa­le­min pa­pit. Nämä lu­ki­vat Mii­kan kir­jas­ta (Miik. 5:1), et­tä Mes­si­as on syn­ty­vä Bet­le­he­mis­sä. Ju­ma­lan sa­nan opas­ta­mi­na tie­tä­jät löy­si­vät uu­des­taan täh­den ja pää­si­vät pe­ril­le. Tie­tä­jien nöy­rää us­koa osoit­taa, et­tä he ei­vät kään­ty­neet tal­lin ovel­ta ta­kai­sin vaan me­ni­vät si­säl­le, ku­mar­si­vat las­ta ja an­toi­vat hä­nel­le lah­jan­sa. Hal­pa tal­li oli tie­tä­jien jou­lu­kirk­ko. Mat­ka sin­ne oli ol­lut pit­kä ja vai­val­loi­nen, mut­ta se oli kan­nat­ta­nut kul­kea.

Ar­mo riit­tää

Ju­ma­lan sa­nan saar­na opas­taa mei­dät­kin Bet­le­he­miin. Tuon saar­nan kuu­lem­me Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Se kut­suu mei­tä omis­ta­maan Ju­ma­lan ar­mo­lu­pauk­set Jee­suk­ses­ta. Se lu­paa, et­tä syn­nit saa us­koa an­teek­si jou­lun lap­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Tuo vies­ti ta­paa vas­ta­kai­kua siel­lä, mis­sä Ju­ma­la on saa­nut rii­sua ih­mi­sen omas­ta vii­sau­des­ta ja hurs­kau­des­ta ja teh­dä syn­ti­sek­si ja ar­mon ker­jä­läi­sek­si. Oma­van­hurs­kaal­le ih­mi­sel­le Ju­ma­lan ar­mo ei kel­paa. Sik­si Je­ru­sa­le­min pa­pit nuk­kui­vat en­sim­mäi­se­nä jou­lu­yö­nä läm­pi­mis­sä vuo­teis­saan ei­vät­kä läh­te­neet liik­keel­le, vaik­ka he­kin odot­ti­vat Mes­si­as­ta ja tie­si­vät, mis­sä hän oli syn­ty­vä. Ju­ma­lan sana ei voi­nut hei­tä va­lais­ta, kos­ka he ei­vät us­ko­neet sii­hen vaan luot­ti­vat en­nem­min omaan vii­sau­teen­sa ja omiin pää­tel­miin­sä.

Sen, joka tah­too löy­tää Kris­tuk­sen, tu­lee luo­pua oman jär­ken­sä mie­li­pi­teis­tä ja ot­taa vaa­rin Ju­ma­lan sa­nas­ta niin kuin pi­me­äs­sä pai­kas­sa lois­ta­vas­ta kynt­ti­läs­tä, kun­nes päi­vä val­ke­nee ja koin­täh­ti koit­taa sy­dä­mes­sä, ku­ten apos­to­li Pie­ta­ri kir­joit­taa (2. Piet. 1:19).

Se val­keus, joka läh­tee Kris­tuk­sen kirk­kau­den evan­ke­liu­mis­ta, lois­taa Ju­ma­lan kirk­kau­den tun­te­mi­sen nii­den ih­mis­ten sy­dä­miin, jot­ka us­ko­vat. Se ei lois­ta niil­le, jot­ka ei­vät us­ko, joi­den mie­let tä­män maa­il­man ju­ma­la on so­kais­sut, ku­ten Paa­va­li sa­noo (2. Kor. 4:4). Heis­tä tu­lee He­ro­dek­sen ja yli­pap­pien ta­voin Kris­tuk­sen ja ris­tin vi­hol­li­sia.

Pyhä hen­ki avaa us­kon

Kun Mart­ti Lut­her se­lit­tää lop­pi­ai­sen evan­ke­liu­mia pos­til­las­saan, hän neu­voo ole­maan vä­lit­tä­mät­tä sii­tä, mitä Je­ru­sa­lem ja Roo­ma sa­no­vat. Seu­raa vain täh­teä, hän sa­noo. Se py­säh­tyy sen pai­kan pääl­le, jos­sa Ju­ma­lan Poi­ka on. Mis­sä puh­das evan­ke­liu­min saar­na kuu­luu, siel­tä löy­dät tal­lin eli Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan ja Kris­tuk­sen.

Me tä­män ajan kou­lu­ja käy­neet ih­mi­set olem­me op­pi­neet pal­jon asi­oi­ta ih­mi­ses­tä, maa­pal­los­ta ja ava­ruu­des­ta. Kou­lu on ja­ka­nut tie­toa ja opet­ta­nut mei­tä kriit­ti­syy­teen. Hyvä niin, esi­te­tään­hän tie­teen­kin ni­mis­sä sel­lais­ta, min­kä tut­ki­mus jat­kos­sa ku­mo­aa. Myös us­kon­to­tuu­det pan­naan pun­ta­riin. Hyvä se­kin on, väi­te­tään­hän us­kon­non ni­mis­sä sel­lais­ta, mikä ei Raa­ma­tun va­los­sa ta­pah­tu­vaa tar­kas­te­lua kes­tä. Niin ar­vos­tet­ta­via asi­oi­ta kuin jär­ki ja tie­de ovat­kin, ne ei­vät kui­ten­kaan voi to­dis­taa Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa ei­vät­kä ku­mo­ta­kaan sitä. Ju­ma­laan us­ko­mi­nen on va­kuut­tu­mis­ta, jon­ka Pyhä Hen­ki lah­joit­taa ih­mi­sel­le.

Ais­tim­me to­den­ta­vat ais­tien pii­ris­sä ole­via asi­oi­ta. Ava­ruus­luo­tai­mil­la ta­voi­tam­me tai­vaan­kap­pa­lei­ta – mut­ta mitä enem­män tie­däm­me, sitä pa­rem­min kä­si­täm­me tie­tä­mi­sem­me ra­jat. Tie­teen tu­lok­set muut­tu­vat, rat­kais­tut on­gel­mat syn­nyt­tä­vät uu­sia on­gel­mia. Tie­don­ra­ja pa­ke­nee, mat­ka maa­il­man­kaik­keu­den sa­lai­suuk­siin on vas­ta alus­sa. Py­hän Hen­gen avaa­mil­la us­kon sil­mil­lä voim­me tä­hyil­lä nä­ky­mät­tö­mään Ju­ma­lan maa­il­maan.

Ju­ma­la lah­joit­taa rau­han

Kirk­kom­me van­ha kris­ti­nop­pi sa­noo: ”Ju­ma­la on luo­nut ih­mi­sen sel­lai­sek­si, et­tä hän tah­too py­säh­tyä tar­kas­te­le­man ja tut­ki­maan luon­toa ja ih­mi­se­lä­mää. Täl­lais­ta tut­ki­mus­ta sa­no­taan tie­teek­si. Tie­de on jat­ku­van ke­hi­tyk­sen alai­nen. Mei­dän on käy­tet­tä­vä näi­tä lah­jo­ja niin, et­tei­vät ne joh­da­ta mei­tä yl­pey­teen ja ais­til­li­suu­teen vaan syn­nyt­tä­vät meis­sä nöy­rää ja kii­tol­lis­ta miel­tä elä­män an­ta­jaa koh­taan ja edis­tä­vät Ju­ma­lan kun­ni­aa.” Tämä asen­ne oli idän tie­tä­jil­lä. Ei hei­dän tie­de­mie­hen mai­neen­sa kär­si­nyt sii­tä, et­tä he me­ni­vät tal­liin ja ku­mar­si­vat Jee­sus­ta.

Ra­kas Ju­ma­la. Kii­tos sii­tä, et­tä sinä sa­nas­sa­si näy­tät meil­le tie­tä Bet­le­he­miin. Me tä­män ajan tie­to­vii­saat ih­mi­set­kin et­sim­me jou­lua. Sy­dä­mem­me on le­vo­ton, kun­nes se löy­tää le­von si­nus­sa. Lah­joi­ta meil­le kai­kil­le lap­sen mie­li ja us­ko, joka nä­kee tal­lin ja omis­taa evan­ke­liu­min saar­nas­ta jou­lun lap­sen omak­si Va­pah­ta­jak­seen.