Kah­dek­sat­ta käs­kyä ri­ko­taan Lut­he­rin mie­les­tä eni­ten, jo­kai­nen joka päi­vä.

Ju­ma­lan oma kym­me­nen käs­kyn laki, elä­män laki, vaa­tii mei­tä: ”älä le­vi­tä pe­rät­tö­miä hu­hu­ja älä­kä suos­tu aut­ta­maan vää­rin­te­ki­jää to­dis­ta­mal­la vil­pil­li­ses­ti hä­nen hy­väk­seen. älä ek­sy jou­kon mu­ka­na te­ke­mään pa­haa, älä­kä rii­ta-asi­as­sa to­dis­ta­es­sa­si vää­ris­tä to­tuut­ta enem­mis­tön mie­len mu­kai­sek­si.” (2. Moos. 23:1–2.) Laki osoit­taa syn­nin ja va­roit­taa mei­tä sii­tä.

Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan kes­kei­sim­piä koh­tia on kul­tai­nen sään­tö, jo­hon tii­vis­tyy se, mitä me toi­vom­me toi­sil­ta ja se, mitä me it­se olem­me vel­kaa toi­sil­le ih­mi­sil­le. ”Ol­koon mei­dän pää­vai­kut­ti­me­nam­me se, min­kä Kris­tus on evan­ke­liu­mis­sa ju­lis­ta­nut kaik­kien lä­him­mäi­seen koh­dis­tu­vien käs­ky­jen yti­mek­si: Kaik­ki, mitä te tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le”. (Lut­her, Iso ka­te­kis­mus.)

Kul­tai­nen sään­tö on useis­sa eri kult­tuu­reis­sa ja eri ai­koi­na esil­lä ol­lut eet­ti­nen pe­ri­aa­te. Sitä voi­daan sik­si pi­tää uni­ver­saa­li­na mo­raa­li­nor­mi­na, kos­ka se jos­sain muo­dos­sa tun­ne­taan lä­hes kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa ja lä­hes kai­kis­sa us­kon­to­suun­nis­sa. Tun­ne­tun juu­ta­lai­sen opet­ta­jan Ga­ma­lie­lin isoi­sä Hil­lel opet­ti: ”älä tee toi­sel­le ih­mi­sel­le mi­tään sel­lais­ta, mitä et tah­do it­sel­le­si ta­pah­tu­van.”

Pa­net­te­lu murs­kaa ih­mi­sen

On hyvä tie­dos­taa, et­tä sa­nam­me, niin suul­li­set kuin kir­jal­li­set, niin suo­rat kuin bit­ti­a­va­ruu­den ni­met­tö­mät hei­tot­kin ovat kuin ki­viä, jot­ka saa­vat ai­kaan sa­man­lais­ta tu­hoa kuin Jee­suk­sen ajan ki­vit­tä­jät­kin. Heil­tä Jee­sus ky­syi, kuka on val­mis heit­tä­mään en­sim­mäi­sen ki­ven.

Pa­net­te­lu ja vää­rän to­dis­tuk­sen an­ta­mi­nen on jul­maa hen­kis­tä vä­ki­val­taa, joka voi joh­taa jopa kuo­le­maan. Näin kah­dek­san­nen käs­kyn rik­ko­mi­nen saat­taa joh­taa vii­den­nen käs­kyn, älä tapa, rik­ko­mi­seen, vaik­ka näin ei alun pe­rin ol­lut­kaan tar­koi­tus. Kiu­saa­mi­sen työ­ka­lu­na vää­rä to­dis­tus on erit­täin te­ho­kas.

”Sil­lä ih­mi­sel­lä ja ih­mi­ses­sä ei ole mi­tään muu­ta, mikä voi­si sekä hen­gel­li­sis­sä et­tä maal­li­sis­sa asi­ois­sa tuot­taa hy­vää tai ai­heut­taa va­hin­koa enem­män ja laa­jem­min kuin ruu­miin jä­se­nis­tä pie­nin ja hei­koin, kie­li” (Lut­her, Ik).

Lut­her pu­huu sii­tä, kuin­ka ih­mi­sen kun­nia ja hyvä mai­ne on aar­re, jota il­man me em­me voi­si tul­la toi­meen. Hän se­lit­tää käs­kyn kes­keis­tä si­säl­töä ja mer­ki­tys­tä: ”Ju­ma­la tah­too es­tää kai­ken lä­him­mäis­tä va­hin­goit­ta­van kie­len­käy­tön. Ku­kaan ei saa va­hin­goit­taa ei­kä lou­ka­ta lä­him­mäis­tään kie­len­käy­töl­lään, oli tämä sit­ten ys­tä­vä tai vi­hol­li­nen. Hä­nes­tä ei saa pu­hua pa­haa, ei tot­ta ei­kä te­kais­tua. Ai­van päin­vas­tai­seen on jo­kai­sen kiel­tään käy­tet­tä­vä: pääs­tet­tä­vä se pu­hu­maan jo­kai­ses­ta pelk­kää hy­vää, peit­tä­mään ja vä­hen­tä­mään hä­nen syn­te­jään ja rik­ko­muk­si­aan, kau­nis­ta­maan ja ver­ho­a­maan nii­tä omal­la kun­ni­al­laan.” (Lut­her, Ik.)

Vies­ti­ket­jun to­tuu­sar­vo

Rip­pi­kou­lus­sa ja muu­al­la­kin lei­ki­tään jos­kus rik­ki­näis­tä pu­he­lin­ta, jos­sa jo­kin vies­ti kuis­ka­taan kor­vas­ta kor­vaan ja lo­puk­si ver­ra­taan al­ku­pe­räis­tä ja maa­liin pääs­syt­tä sa­no­maa. Ta­val­li­ses­ti vies­tin si­säl­tö on muut­tu­nut mat­kal­la tun­nis­ta­mat­to­mak­si. Täl­lä lei­kil­lä yri­te­tään ha­vain­nol­lis­taa kah­dek­san­nen käs­kyn sa­no­maa.

Kun kuu­let toi­ses­ta ih­mi­ses­tä sa­not­ta­van jo­ta­kin epä­e­dul­lis­ta, muis­ta sil­loin rik­ki­näis­tä pu­he­lin­ta: to­den­nä­köi­ses­ti olet saa­nut vää­rää, jopa val­heel­lis­ta in­for­maa­ti­o­ta. Jo­kai­sen kris­ti­tyn vel­vol­li­suus on suh­tau­tua kor­viim­me tai sil­miim­me tu­le­vaan pa­haan pu­hee­seen kriit­ti­ses­ti ja tor­ju­vas­ti sekä kat­kais­ta juo­rul­ta sii­vet.

Luo­tet­ta­van vel­jen to­dis­tus

Kuin­ka luo­tet­ta­va on toi­sen us­ko­vai­sen vel­jen tai si­sa­ren to­dis­tus, puhe, toi­ses­ta ih­mi­ses­tä? Kah­dek­san­nen käs­kyn hep­re­an­kie­li­nen kon­teks­ti viit­taa to­dis­ta­jaan, joka syyt­tää. To­dis­ta­ja siis ei ole puo­lus­tuk­sen, vaan syyt­tä­jän to­dis­ta­ja; jos­kus jopa se, joka syyt­tää. Tuo­hon ai­kaan vää­räs­tä eli val­he­to­dis­tuk­ses­ta tuo­mit­tiin kuo­le­maan.

Usein olem­me ti­lan­tees­sa, jos­sa joku on täy­sin var­ma asi­as­taan, kos­ka joku kol­mas, luo­tet­ta­vak­si us­ko­vai­sek­si tun­net­tu veli tai si­sar on sa­no­nut asi­as­ta pai­na­van sa­nan­sa. Täl­lä läs­nä ole­val­la ”to­dis­ta­jal­la” ei to­sin ole mi­tään oma­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta tai tie­toa asi­as­ta, mut­ta hän on asi­as­ta täy­sin var­ma; on­han ker­to­ja ol­lut ”luo­tet­ta­va veli”. Hän ei täl­löin ym­mär­rä, et­tä syyl­lis­tyy juu­ri kah­dek­san­nen käs­kyn rik­ko­mi­seen: toi­mi­maan syyt­tä­jän to­dis­ta­ja­na asi­as­sa, jos­ta ei it­se asi­as­sa tie­dä yh­tään mi­tään. ”Kun­nia ja hyvä nimi riis­te­tään no­pe­as­ti, mut­ta nii­den ta­kai­sin saa­mi­nen käy hi­taas­ti.”

Yh­tei­sö­me­di­at kiu­saa­mi­sen vä­li­nee­nä

Tä­män het­ken eräs il­miö on so­si­aa­li­sen me­di­an, yh­tei­sö­me­di­an, voi­ma­kas kas­vu. Ne­tis­sä lä­hes re­aa­li­a­jas­sa ta­pah­tu­van tie­don­vä­li­tyk­sen kään­tö­puo­li on di­sin­for­maa­ti­on ja jopa tar­koi­tuk­sel­li­sen vää­rän tie­don te­ho­kas le­vi­ä­mi­nen ja le­vit­tä­mi­nen (ma­ni­pu­loin­ti, trol­laus, kak­sois­vies­tin­tä). So­si­aa­li­sen me­di­an ja mui­den net­tiyh­tei­sö­jen kaut­ta voi­daan pa­net­te­lua ja kiu­saa­mis­ta teh­dä te­hok­kaam­min kuin kos­kaan ai­kai­sem­min ih­mis­kun­nan his­to­ri­as­sa.

Muu­ta­ma huo­li­ma­ton lau­se, har­kit­se­ma­ton di­gi­ku­va tai va­ro­ma­ton lip­sau­tus kes­kus­te­lu­pals­tal­la saat­taa saa­da ai­kaan kiu­saa­mis­vyö­ryn, jota ei voi­da enää py­säyt­tää, ei, vaik­ka hu­hun al­kuun­pa­ni­ja te­ki­si myö­hem­min kaik­ken­sa asi­an kor­jaa­mi­sek­si. Teh­tyä ei mi­ten­kään saa­da enää te­ke­mät­tö­mäk­si, ja va­hin­got voi­vat ol­la kor­jaa­mat­to­man suu­ria. Van­hem­pien teh­tä­vä on­kin kas­vat­taa lap­sis­taan vas­tuul­li­sia uus­me­di­oi­den käyt­tä­jiä, myös kah­dek­san­nen käs­kyn ja kul­tai­sen sään­nön hen­ges­sä.

Pa­net­te­lus­ta, kun­ni­an­louk­kauk­ses­ta ja vää­rän to­dis­tuk­sen an­ta­mi­ses­ta on myös sää­det­ty ri­kos­lais­sa.

”älä an­na vää­rää ar­vo­sa­naa toi­sen to­dis­tuk­ses­ta”

Lap­si ja nuo­ri tun­tee her­käs­ti oi­ke­an ja vää­rän, epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja syn­nin tur­me­luk­sen vai­ku­tuk­set, sekä it­ses­sään et­tä muis­sa. Ta­ka­na­päin pa­han pu­hu­mi­nen, ar­vos­te­le­mi­nen ja luot­ta­muk­sen pet­tä­mi­nen haa­voit­ta­vat ja luo­vat tur­vat­to­muut­ta.

Ai­kui­sen, oli­pa sit­ten hän isä tai äi­ti, lei­ri-isän­tä, rip­pi­kou­lun iso­nen tai mis­sä roo­lis­sa ta­han­sa, tu­lee ym­mär­tää, et­tä hän toi­mii ”vir­ka­vas­tuul­la”, vaik­ka var­si­nais­ta vir­ka­va­laa ei oli­si­kaan van­not­tu. Nuo­ren luot­ta­muk­sel­li­set asi­at ovat hä­nen omia asi­oi­taan, ja ai­kui­sil­la ei ole oi­keut­ta re­pos­tel­la tai kä­si­tel­lä nii­tä ohi ja yli nuo­ren. On it­ses­tään sel­vää, et­tä rip­pi­sa­lai­suu­teen kuu­lu­via asi­oi­ta ei kol­man­te­na saa tie­tää ku­kaan muu kuin yk­sin Ju­ma­la.

Tus­kin mi­tään käs­kyä ri­ko­taan niin pal­jon kuin kah­dek­sat­ta käs­kyä; oma­tun­tom­me osoit­taa, et­tä toi­mim­me täs­sä­kin asi­as­sa jat­ku­vas­ti vää­rin. Vaik­ka kuin­ka va­roi­sim­me, syyl­lis­tym­me syn­tiin; paha kie­lem­me on merk­ki syn­ti­ses­tä sy­dä­mes­täm­me. Tar­vit­sem­me­kin Ju­ma­lan ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta joka päi­vä, voi­maa vas­tus­taa syn­nin viet­te­lyk­siä ja nöy­ryyt­tä pyy­tää lä­him­mäi­sil­täm­me an­teek­si; näin ar­mo saa kor­ja­ta sen, mitä syn­ti on rik­ko­nut.

Heik­ki Mar­ja­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 28.9.2016