Ko­to­na­ni on kir­ja­pii­ri, jos­sa koh­taan mum­moi­kään eh­ti­nei­tä nai­sia. Mi­nul­la ja näil­lä nai­sil­la on yh­teen­sä 93 las­ta ja kaik­ki muut nai­set, pait­si minä, ovat jo iso­äi­te­jä, mum­mo­ja. Käym­me äi­tiy­des­tä sy­väl­lis­tä kes­kus­te­lua.

Kuu­len, mil­lais­ta oli ol­la äi­ti 1950–1990-lu­vul­la. Eh­kä­pä ai­ka on teh­nyt teh­tä­vän­sä ja nämä iso­äi­ti-ikäi­set kat­so­vat men­nyt­tä hai­keu­del­la, lem­pey­del­lä, ki­vik­koi­set ka­ri­kot jo unoh­ta­nei­na.

Mil­lai­sia aja­tuk­sia äi­tiys he­rät­tää nai­sis­sa, jot­ka juu­ri nyt elä­vät ar­ke­an­sa las­ten­sa ym­pä­röi­mi­nä? Ky­syin heil­tä, mikä äi­tiy­des­sä on iha­nin­ta, mikä raas­ta­vin­ta. Ke­rä­sin aja­tuk­set ja nyt ai­on ja­kaa ne teil­le, hy­vät lu­ki­jat.

Ai­toa lä­hei­syyt­tä, omin­ta­keis­ta huu­mo­ria

”Yk­si upeim­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta äi­tiy­des­sä on yli kai­ken syn­ty­män ih­meen ko­ke­mi­nen. Kau­nein­ta on lap­sen kat­se. On­nel­lis­ta on ai­to lä­hei­syys. Rie­mu­kas­ta on yh­tei­nen hyvä olo per­hees­sä. Haus­kaa on joka per­heen­jä­se­nen omin­ta­kei­nen huu­mo­ri, mikä ri­kas­tut­taa ja tuo ar­keen ke­peyt­tä. On­nel­li­sin­ta äi­tiy­des­sä on kas­vun ih­meen seu­raa­mi­nen ja lap­sen eh­to­ja aset­te­le­ma­ton rak­kaus." Näin to­te­aa äi­ti, jol­la on ta­ka­naan lä­hes 20 vuot­ta äi­tiyt­tä.

Eräs äi­ti poh­tii, mikä on ki­pein­tä äi­ti­nä olos­sa: ”Haas­ta­vin­ta on näh­dä jo­kai­nen yk­si­lö­nä, et­tei koh­te­le mas­sa­na. Raas­ta­vaa on tun­ne, et­tei eh­di koh­da­ta lap­sia yk­si­löi­nä ei­kä pa­neu­tua jo­kai­sen tu­ke­mi­seen ja kuun­te­le­mi­seen sil­lä herk­kyy­del­lä, jol­la ha­lu­ai­si.”

Kym­me­nen eri-ikäi­sen lap­sen äi­ti kir­joit­ti: ”On ki­pe­ää ta­ju­ta, et­tä vä­syy. Tus­kais­ta on se, kun ta­ju­aa, et­tei ole kuul­lut lap­sen hä­tää. Raas­ta­vaa on näh­dä, et­tä lap­sel­la on su­ru­ja ei­kä ai­na voi aut­taa. äi­ti voi kui­ten­kin ai­na kuun­nel­la, kuul­la. Ja äi­ti saa an­teek­si ja an­taa an­teek­si.”

Ki­pei­tä ja kau­nii­ta het­kiä

Eräs vai­ke­an syn­ny­tys­ma­sen­nuk­sen lä­pi­käy­nyt äi­ti kir­joit­ti: ”Syn­ny­tyk­sen jäl­kei­nen vä­sy­mys ja aja­tus, et­tä vie­kää vau­va pois, on ki­peä ko­ke­mus. Ha­lu­ai­si vain nuk­kua ja ol­la. Täs­tä seu­raa sit­ten säi­käh­dys, mikä tuo tun­ne oli ja hä­peä, mik­si minä näin tun­nen, kun ai­kai­sem­min oli us­ko­mat­to­man kii­tol­li­nen olo vau­vas­ta." Hän jat­koi, et­tä kun saa pu­kea aja­tuk­set sa­noik­si ja saa apua, ti­lan­ne hel­pot­taa.

Hän poh­ti myös, et­tä iha­nin­ta on las­ten pa­lau­te äi­ti­nä on­nis­tu­mi­ses­ta. "Sy­li­het­ket, ime­tys, vau­van tuok­su, mur­ro­si­käi­sen nuo­ren lupa si­lit­tää pos­kes­ta, ja se, kun lap­si ha­lu­aa neu­vo­ja juu­ri äi­dil­tä. äi­tiys kuu­luu elä­män suu­rim­piin lah­joi­hin, luo elä­mäl­le mer­ki­tys­tä, tuo iloa, lä­hen­tää puo­li­son kans­sa."

Las­ten per­heet iso­äi­din voi­ma­va­ra­na

äi­ti, jol­la on ol­lut haas­ta­vaa se, et­tä tar­vit­si­si un­ta enem­män, ker­toi näin: ”Ras­kain­ta on omien tar­pei­den, ku­ten riit­tä­vän unen ja lii­kun­nan sekä las­ten tar­pei­den vä­li­nen ta­sa­pai­noi­lu. Iha­nin­ta äi­tiy­des­sä on las­ten ai­to ilo pie­nis­tä­kin asi­ois­ta, mikä tart­tuu ai­kui­seen­kin. Ah­dis­ta­vaa on tie­toi­suus sii­tä, et­tei re­peä kaik­keen.”

Yk­si 70-vuo­ti­as äi­ti muis­te­lee: ”Nuo­re­na vas­ta avi­oi­tu­nee­na ja opin­to­jen kes­kel­lä äi­tiy­den on­nen ko­ke­mi­nen tun­tui ih­meel­tä. Mut­ta ai­na en jak­sa­nut iloi­ta lap­sis­ta, joi­ta syn­tyi tiu­haan tah­tiin. Vas­ta vuo­sien jäl­keen olen ym­mär­tä­nyt, mil­lai­sen lah­jan Tai­vaan Isä an­toi, kun an­toi suu­ren per­heen. Jos­kus on sy­dän ol­lut ve­res­li­hal­la, kun on näh­nyt, et­tä omal­la lap­sel­la ei ole kaik­ki hy­vin."

Hän ko­kee, et­tä suu­ri si­sa­rus­par­vi on ol­lut hyvä kas­vu­a­lus­ta ja avoi­muus per­heen­jä­sen­ten kes­ken on tär­ke­ää. "Lap­set per­hei­neen ovat ny­kyi­sin eh­ty­mä­tön voi­ma­va­ra meil­le iso­van­hem­mil­le.”

äi­din ja lap­sen ai­nut­ker­tai­nen ih­mis­suh­de

Jo mum­mok­si eh­ti­nyt äi­ti muis­te­lee, et­tä ai­ka las­ten ol­les­sa pie­niä, oli ai­van upe­aa ai­kaa: ”äi­tiy­des­sä iha­nin­ta: on­han se us­ko­mat­to­man ih­meel­li­nen jut­tu, et­tä su­ku­jen piir­teet se­koit­tu­vat ja syn­tyy uu­sia per­soo­nia elon­pol­ku­ja tal­laa­maan! Aja­tel­la, et­tä äi­din vat­sas­sa pii­lee koh­tu, joka le­pää pik­ku myt­ty­nä vä­lil­lä ja sit­ten kas­vaa ka­pa­lok­si, uu­den tyy­pin suo­jak­si! äi­tiys pis­tää myös hur­jiin haas­tei­siin. Lap­set kas­va­vat mie­len­kiin­toi­sik­si yk­si­löik­si, heil­tä op­pii, saa vi­rik­kei­tä.”

Kes­kos­lap­sen syn­ty­mä saa äi­din mie­len haa­voit­tu­vai­sek­si:

”äi­tiy­den eh­do­ton täyt­ty­mys on vas­ta­syn­ty­nyt rin­nan pääl­lä, sy­lis­sä, sii­nä lä­hel­lä. Rii­pai­se­vaa on ko­kea kes­kos­lap­sen äi­tiys, ko­kea se, kun nä­kee ohu­en la­si­sei­nän läpi lap­sen­sa, mut­ta hän­tä ei saa sy­liin.”

Lap­sen saa­mi­nen on ai­na lah­jaa Luo­jal­ta. Ai­no­kai­sen äi­ti to­te­aa­kin: ”Ja kui­ten­kin – äi­tiys on en­nen kaik­kea ai­nut­ker­tai­nen, yk­si­löl­li­nen ih­mis­suh­de äi­din ja lap­sen vä­lil­lä. Sitä pei­laa, mil­lä ta­val­la osai­si var­jel­la ja vaa­lia ai­nut­ker­tais­ta lä­hei­syyt­tä, et­tä se säi­lyi­si ja kan­tai­si läpi elä­män.”

äi­ti­myyt­ti kai­paa tuu­le­tus­ta

äi­tiy­den ei tar­vit­se ol­la täy­del­li­nen suo­ri­tus. Kan­nat­taa ope­tel­la ole­maan oman­lai­sen­sa äi­ti. On sa­not­tu, et­tä siis­ti koti tar­koit­taa elä­mä­tön­tä elä­mää. On­nel­li­nen on sel­lai­nen äi­ti, joka osaa heit­täy­tyä lap­sen vie­rel­le vä­lit­tä­mät­tä esi­mer­kik­si il­ta­ruo­ka­tis­keis­tä. Tis­kaa­mi­sen voi siir­tää il­taan­kin, mut­ta lap­sen hel­lyy­den­puus­kaa ei.

Kai­ja Juu­rik­ka­la on äi­ti­kir­jas­saan to­den­nut näin: ”En ol­lut kos­kaan hai­kail­lut äi­dik­si. – – Ruu­an­lait­to ja siis­teys oli­vat heik­kouk­si­a­ni. Olin ai­lah­te­le­vai­nen ja äk­ki­näi­nen. Le­vo­ton. Huk­ka­sin ta­va­rat. Ki­lah­din. Nu­kuin huo­nos­ti. Vai­vuin epä­toi­voon. Ek­syin. Unoh­din. Sai­ras­te­lin. Täy­del­li­nen ai­hio äi­dik­si? Tai­pu­muk­sis­ta­ni huo­li­mat­ta lap­set ovat kuu­lu­neet elä­mää­ni koko ai­kui­suu­den ajan. Kans­sa­ni, rin­nal­la­ni, vie­rel­lä­ni. Si­si­kun­taa­ni rii­va­ten ja piis­ka­ten, hel­lien ja ha­la­ten.”

Kai­kil­la nai­sil­la ei ole hoi­va­gee­niä, joka ak­ti­voi­tui­si vii­meis­tään syn­ny­tyk­ses­sä. Har­va sel­vi­ää äi­dik­si tu­los­ta tun­te­mat­ta it­se­ään vä­lil­lä täy­sin riit­tä­mät­tö­mäk­si ja avut­to­mak­si. äi­ti­myyt­tiin kuu­luu se­kin aja­tus, et­tä äi­ti osai­si luon­nos­taan vas­ta­ta lap­sen­sa tar­pei­siin ja tie­tää, mikä on omal­le lap­sel­le pa­ras­ta. Ei osaa. äi­dik­si opi­taan. On­nek­si. äi­tiy­den ei tar­vit­se ol­la täy­del­li­nen suo­ri­tus. Jo­na­kin päi­vä­nä riit­tää, et­tä te­kee vain vält­tä­mät­tö­mim­män.

Mum­moi­käi­set äi­dit an­toi­vat ar­vok­kaan, kau­niin neu­von: ”An­na sy­liä pal­jon. Pidä lap­sia lä­hel­lä.” Tämä neu­vo on kul­la­nar­voi­nen.

Teks­ti: Saa­ra Hint­sa­la

Ku­vat: Päi­vi Pel­to­nie­mi, Jar­mo Määt­tä, Ma­ti­as Haa­ra­nie­mi, Hen­rik­ki He­te­maa ja Kari Ven­ga­sa­ho

Ly­hen­nel­mä kir­joi­tuk­ses­ta, joka on jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 7.5.2014.