Toi­sen käs­kyn tär­kein teh­tä­vä on saat­taa ih­mi­nen Kris­tuk­sen luo.

”Nämä sa­nat tun­tui­vat mi­nus­ta tar­peet­to­mil­ta, tur­hil­ta ja nau­ret­ta­vil­ta en­nen kuin tun­sin evan­ke­liu­min va­lon. Kun luin ne en­si ker­ran, ajat­te­lin it­sek­se­ni: Ku­ka­pa tuo­ta ei tie­täi­si. Mut­ta nyt näen, Ju­ma­lan kii­tos, mitä ne tar­koit­ta­vat ja ne ovat pal­jon ih­meel­li­sem­mät kuin ku­kaan ih­mi­nen kä­sit­tää ja voi lau­sua, ol­koon kuka ta­han­sa.” (Mart­ti Lut­her 1. ja 2. käs­kys­tä.)

Evan­ke­liu­min va­lon tun­te­mi­sen jäl­keen Lut­he­ril­le avau­tui toi­sen käs­kyn sy­väl­li­nen mer­ki­tys: sii­nä ei ole ky­sy­mys vain ul­ko­nai­ses­ta täyt­tä­mi­ses­tä. Us­kon kaut­ta me­kin nä­em­me omat huo­not tai­pu­muk­sem­me ja tur­me­luk­sem­me.

Meil­le­kin so­pii hy­vin so­pii tämä Lut­he­rin se­li­tys: ”Meil­lä jo­kai­sel­la on luon­nos­tam­me tämä oi­va hyve: Pa­haa teh­nyt peit­tää ja kau­nis­te­lee ko­vin mie­lel­lään hä­pe­ään­sä, et­tei ku­kaan sitä huo­mai­si ei­kä tie­täi­si. Ei niin hä­vy­tön­tä ih­mis­tä ole ole­mas­sa­kaan, joka kai­kil­le ke­hus­ke­li­si teke­mi­ään syn­te­jä.”

Käs­kyn vää­rin­käy­tös­tä

Isos­sa ka­te­kis­muk­ses­sa se­li­te­tään tuo­ta edel­lä ole­vaa pie­nen ka­te­kis­muk­sen ly­hyt­tä se­li­tys­tä: ”Tä­män avul­la nyt jo­kai­nen voi hy­vin pää­tel­lä, mi­ten usein ja mo­nin ta­voin Ju­ma­lan ni­meä käy­te­tään vää­rin, vaik­ka kaik­kien vää­rin­käy­tös­ten lu­et­te­le­mi­nen ei ole mah­dol­lis­ta.”

Ajal­li­sis­sa asi­ois­sa va­leh­te­le­mi­nen, pet­tä­mi­nen, van­no­mi­nen ja noi­tu­mi­nen Ju­ma­lan ni­men var­jol­la ai­heut­ta­vat Ju­ma­lan ran­gais­tuk­sen, joka liit­tyy tä­hän käs­kyyn. Eni­ten vää­rin­käyt­töä ta­pah­tuu kui­ten­kin hen­gel­li­sis­sä, omaa­tun­toa kos­ke­vis­sa asi­ois­sa. Vää­rät saar­naa­jat esit­tä­vät val­hei­ta Ju­ma­lan sa­na­na, ja Ju­ma­lan nimi ve­de­tään pa­huu­den ver­hok­si. Mo­net pro­fee­tat nuh­te­li­vat kan­saa näis­tä rik­ko­muk­sis­ta.

Jee­sus muis­tut­ti: ”Ei jo­kai­nen, joka sa­noo mi­nul­le: ’Her­ra, Her­ra’, pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Sin­ne pää­see se, joka te­kee tai­vaal­li­sen Isä­ni tah­don. Mo­net sa­no­vat mi­nul­le sinä päi­vä­nä: ’Her­ra, Her­ra! Si­nun ni­mes­sä­si­hän me pro­fe­toim­me, si­nun ni­mes­sä­si me kar­ko­tim­me pa­ho­ja hen­kiä ja si­nun ni­mes­sä­si teim­me mo­nia voi­ma­te­ko­ja.’ Mut­ta sil­loin he saa­vat mi­nul­ta vas­tauk­sen: ’En tun­ne tei­tä. Men­kää pois mi­nun luo­ta­ni, vää­ryy­den­te­ki­jät!’" (Matt. 7:21–23.)

Käs­kyn pää­mää­rä

Käs­kyn pää­mää­rä on rak­kaus, joka tu­lee puh­taas­ta sy­dä­mes­tä, hy­väs­tä omas­ta­tun­nos­ta ja vil­pit­tö­mäs­tä us­kos­ta (1.Tim 1:5). Tämä käs­ky­jen pää­mää­rä avau­tui ka­te­kis­muk­sen kir­joit­ta­jal­le. Käs­kyn tär­kein teh­tä­vä on saa­da ih­mi­set Kris­tuk­sen luo. Kris­tuk­sen omis­ta­mi­nen evan­ke­liu­mis­sa tuo puh­taan sy­dä­men, hy­vän oman­tun­non ja vil­pit­tö­män us­kon. Sik­si Kris­tuk­sen seu­raa­jat ju­lis­ta­vat et­si­väl­le ja lain he­rät­tä­mäl­le en­sin syn­nin an­teek­si Kris­tuk­sen käs­kys­tä, hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään.

Kaik­ki on Ju­ma­lan lah­jaa ja vai­ku­tus­ta. Us­kos­ta avau­tuu käs­kyyn liit­ty­vä oi­kea käyt­tö, et­tä me huu­dam­me hä­nen ni­me­ään avuk­si kai­kes­sa hä­däs­säm­me, sekä ru­koi­lem­me, ylis­täm­me ja kii­täm­me sitä.

Psal­min 103 en­sim­mäi­ses­sä lu­vus­sa sa­no­taan: ”Ylis­tä Her­raa, mi­nun sie­lu­ni, ja kaik­ki mitä mi­nus­sa on, ylis­tä hä­nen py­hää ni­me­ään. Ylis­tä Her­raa, mi­nun sie­lu­ni, älä unoh­da, mitä hy­vää hän on si­nul­le teh­nyt. Hän an­taa an­teek­si kaik­ki syn­ti­ni ja pa­ran­taa kaik­ki sai­rau­te­ni. Hän pääs­tää mi­nut kuo­le­man ot­tees­ta ja sep­pe­löi mi­nut ar­mol­la ja rak­kau­del­la. Hän ra­vit­see mi­nut ai­na hy­vyy­del­lään, ja minä el­vyn nuo­rek­si, niin kuin kot­ka.”

Pek­ka Kin­nu­nen

Jul­kais­tu Päi­vä­mie­hes­sä 23.3.2016.