JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Viimeisen kerran

20.4.2021 7.00

Juttua muokattu:

2.1. 21:00
2025010221005120210420070000

Aili Pasanen

Aili Pasanen

Ih­mi­se­lä­mäs­sä on mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Nii­hin liit­tyy rie­mua, tu­le­vai­suu­den odo­tus­ta, mut­ta mo­nes­ti myös tus­kaa, ki­pua ja kai­paus­ta.

"Jip­pii! Ei­pä tar­vit­se enää syk­syl­lä tul­la tä­hän kou­luun", saat­taa nuo­ri rie­mui­ta ke­vät­juh­la­päi­vä­nä pe­rus­kou­lun pää­tet­ty­ään tai val­mis­tut­tu­aan am­mat­tiin.

Van­hem­mat neu­vo­vat hai­kein mie­lin las­taan vie­lä vii­mei­si­nä il­toi­na en­nen hä­nen hää­päi­vään­sä.

Sa­no­taan mo­nes­ti, et­tä työ on val­mis vii­meis­tä si­laus­ta myö­ten. Neu­lo­ja päät­te­lee työn­sä vii­mei­set lan­gat, ta­lon­ra­ken­ta­ja maa­laa vii­mei­sen por­taan. Lap­si on piir­tä­nyt ja kir­joit­ta­nut on­nit­te­lu­kor­tin. Vii­mei­sek­si hän pyö­rit­tää vä­ri­ky­näl­lä pis­teen ja kat­soo yl­pe­ä­nä. Se on nyt val­mis.

Eva­kok­si läh­te­vä kat­soi ko­ti­aan ja ko­ti­seu­tu­aan ja tie­si nä­ke­vän­sä sen vii­mei­sen ker­ran.

Muis­tan omas­sa elä­mäs­sä­ni mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Oma­na vii­mei­se­nä työ­päi­vä­nä­ni en­nen eläk­keel­le jään­tiä oli ruo­ka­na ra­kas­ta­maa­ni rans­ka­lais­ta ka­laa. Taus­ta­mu­siik­ki­na tut­tua kou­lun ko­li­naa ja rai­ku­via huu­dah­duk­sia kau­em­paa. Mie­le­ni oli kii­tol­li­nen men­neis­tä vuo­sis­ta ja al­ka­vas­ta va­pau­des­ta.

Kaik­kien vii­meis­ten ker­to­jen jäl­keen elä­mä muut­tuu. Jo­tain uut­ta tu­lee ti­lal­le.

Äi­tim­me tie­si sai­rau­ten­sa ole­van sel­lai­ses­sa vai­hees­sa, et­tä elin­päi­viä oli vä­hän. Hän ha­lu­si vie­lä käy­dä Poh­jois-Kar­ja­las­sa hy­väs­te­le­mäs­sä tu­tut seu­dut, sis­kon­sa ja vel­jen­sä. Sis­ko­ni kans­sa läh­dim­me hän­tä ka­yt­tä­mään. Se oli pu­hut­te­le­va mat­ka. Em­me aa­vis­ta­neet, et­tä ko­tiin­pa­luum­me jäl­kei­se­nä päi­vä­nä isäm­me elä­mä päät­tyy yl­lät­tä­en.

Pian tuon jäl­keen kä­vim­me ys­tä­vä­per­hees­sä, jon­ka äi­ti huo­kai­li ikä­vään­sä, kun van­hin ty­tär oli läh­te­nyt käy­mään Ame­ri­kas­sa. Sii­hen ai­kaan ei sel­lai­nen mat­kus­ta­mi­nen ol­lut vie­lä yleis­tä. "En­tä jos sat­tuu jo­ta­kin, ja tyt­tö on niin kau­ka­na, suu­ren me­ren ta­ka­na!" "Tu­lee mies me­ren­ta­kai­nen­kin, vaan ei tur­pe­hen alai­nen", muis­tan äi­ti­ni sa­no­neen. Se oli loh­dun sana, joka tuli sy­väs­tä ko­ke­muk­ses­ta.

Äi­din voi­mat vä­he­ni­vät. Jou­lu­kui­se­na päi­vä­nä käy­tin sis­ko­ni kans­sa hä­net suih­kus­sa. Hän is­tui suih­ku­tuo­lis­sa ja sa­noi mi­nul­le: "Tämä on nyt vii­mei­nen ker­ta. Seu­raa­van ker­ran mi­nut pes­tään toi­sel­la ta­val­la."

Pe­sin ja ras­va­sin äi­din, leik­ka­sin kyn­net. Sit­ten äi­ti ha­lu­si vie­lä kier­tää tuo­lis­sa is­tu­en kaik­ki huo­neet, hy­väs­tel­lä ja vä­hän muis­tel­la­kin. Olo­huo­nees­sa hän kat­sah­ti pöy­tään ja sa­noi: "Teil­lä on koh­ta pal­jon val­koi­sia kuk­kia."

Vaik­ka kai­paus polt­ti sil­mi­ä­ni, äi­din luot­ta­vai­suus teki päi­väs­tä va­loi­san.

Ei ku­lu­nut mon­ta­kaan päi­vää, kun äi­din elä­män­lan­ka kat­ke­si. Pöy­däl­lä oli pal­jon val­kei­ta kuk­kia.

Olen jos­kus miet­ti­nyt, mil­tä ih­mi­ses­tä tun­tuu, kun hä­nel­le sa­no­taan eli­nai­kaa ole­van vä­hän. Kuu­kau­sia, viik­ko­ja, jopa vain päi­vis­sä las­ket­tu­na. Olen sii­tä kes­kus­tel­lut­kin jon­kun kans­sa. Moni toi­voo läh­te­vän­sä ”saap­paat ja­las­sa”, ku­ten sa­non­ta kuu­luu. Kui­ten­kin moni lä­hei­sen­sä me­net­tä­nyt to­te­aa hy­väk­si sen, et­tä on saa­nut to­tu­tel­la lä­hei­sen­sä elä­män päät­ty­mi­seen. On saa­tu yh­des­sä val­mis­tau­tua, pu­hua tar­peel­li­sia asi­oi­ta. Lii­an moni huo­maa, et­tä on jää­nyt pal­jon tär­ke­ää ker­to­mat­ta, jopa ki­pei­tä asi­oi­ta so­pi­mat­ta.

Kun olen saa­nut lä­hei­sen tai tut­ta­van kuo­lin­sa­no­man, on mie­lee­ni tul­lut mo­nia yh­des­sä ko­et­tu­ja ta­pah­tu­mia. Usein muis­tan sen, mil­lai­nen oli vii­mei­nen ta­paa­mi­sem­me. Näen hä­net mie­les­sä­ni, kuu­len hä­nen ää­nen­sä. Jos­kus on käy­nyt niin, et­tä olem­me so­pi­neet ta­paa­mi­ses­ta, jota olen odot­ta­nut. Kuo­le­ma on niin ar­vaa­ma­ton ja kut­su­ma­ton vie­ras, et­tä se on tul­lut vä­liin.

Olen tun­te­nut äi­te­jä, jot­ka ha­lu­a­vat sai­rau­den riu­dut­ta­es­sa roh­kais­ta lap­si­aan tu­le­viin päi­viin. Oli halu elää ne vii­mei­set ajat si­ten, et­tei muis­toi­hin jää vain tus­kai­nen ja va­lit­ta­va äi­ti.

Oli­si­ko hyvä, jos voi­mia on, elää vii­mei­siä päi­viä jo­tain ra­kas­ta puu­has­tel­len? Ha­lu­ai­sin käy­dä luon­nos­sa rak­kais­sa pai­kois­sa, kat­sel­la ve­den väl­ket­tä, kuk­ka­ke­toa, met­sää tai yö­tai­vas­ta lu­mi­sen mai­se­man kat­to­na. Ha­lu­ai­sin ta­va­ta lä­hei­sim­piä rak­kai­ta­ni. Jos­pa oli­si vie­lä ti­lai­suus sa­noa se, mikä on tär­kein­tä, se, mis­tä ha­lu­an kiit­tää.

Saam­me­han elää täyt­tä elä­mää lop­puun as­ti. Muis­tan Mart­ti Lut­he­rin sa­nat: ”Jos tie­täi­sin, et­tä huo­men­na kuo­len, is­tut­tai­sin sil­ti tä­nään ome­na­puun.”

En­nen kaik­kea ha­lu­ai­sin muis­tut­taa sii­tä tär­keim­mäs­tä, joka kan­taa vii­mei­ses­tä het­kes­tä tur­val­li­ses­ti ikui­suu­teen.

Vaik­ka elä­mäs­tä läh­ti­jän ym­pä­ril­lä oli­si kuin­ka mon­ta saat­ta­jaa, sii­hen vii­mei­seen het­keen on as­tut­ta­va ai­van yk­sin. Tar­vi­taan vain sy­dä­men us­ko.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com