JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Korona-ajan mietteitä

1.6.2021 9.15

Juttua muokattu:

2.1. 15:08
2025010215084920210601091500

Aili Pasanen

Aili Pasanen

Ai­li Pa­sa­nen

Ih­mis­tä ei ole luo­tu yk­sin elä­mään. Nyt tänä ko­ro­na-ai­ka­na toi­sen ih­mi­sen kai­paus ko­ros­tuu. Sen tun­nen it­ses­sä­ni­kin yk­sin elä­vä­nä ra­joi­tus­ten jos­kus pu­ris­ta­es­sa.

Lap­sia näen lii­an vä­hän, kai­paan lap­sen kä­den kos­ke­tus­ta. Minä voin kui­ten­kin liik­kua va­paas­ti ja näh­dä toi­sia ih­mi­siä. Mo­net ovat olo­paik­kaan­sa si­dot­tu­ja ja koh­taa­vat ken­ties vain hoi­ta­jia. He kai­paa­vat tu­tun rak­kaan kä­den kos­ke­tus­ta ja lä­hei­sen ään­tä. Loh­du­tus­ta.

Ny­ky­ai­kai­nen tie­do­tus li­sää pel­koa ja huol­ta. Het­kes­sä kaik­ki­al­la maa­il­mas­sa suu­ret ta­pah­tu­mat ja kau­heu­det­kin voi­daan näh­dä ja kuul­la. Jos nii­tä pal­jon seu­raa ei­kä ole päi­vil­le riit­tä­väs­ti muu­ta si­säl­töä, ah­dis­tus val­taa mie­len. Nä­ke­vät­kö lap­set lii­kaa, miet­ti­vät­kö asi­oi­ta, joi­ta ei­vät voi ym­mär­tää ei­kä niis­tä vas­ta­ta?

Mi­nus­ta on tun­tu­nut toi­si­naan, et­tä mo­net ih­mi­set ei­vät muis­ta elää. Pääl­lim­mäi­se­nä on koko ajan ko­ro­nan seu­raa­mi­nen, sii­tä pu­hu­mi­nen ja huo­li omas­ta sai­ras­tu­mi­ses­ta.

Tänä ai­ka­na­kin elä­mä vyö­ryy eteen­päin. Lap­sia syn­tyy, joi­den­kin elä­mä päät­tyy, lap­set kas­va­vat, jo­kai­nen van­he­nee, muut sai­rau­det ei­vät mi­hin­kään hä­viä. Ar­ki­nen työ jat­kuu, lä­hei­sis­tä on huo­leh­dit­ta­va.

Luon­non kier­to­kul­ku ei py­säh­dy ih­mis­ten ah­dis­tuk­sis­ta ja ris­ti­rii­dois­ta huo­li­mat­ta. Ke­vään muut­to­lin­nut ovat saa­pu­neet, tuo­met tuok­su­vat. Koko luon­to on he­rän­nyt.

Py­säh­dyin miet­ti­mään, kuin­ka pal­jon pel­koa ja su­rua tun­nen maa­il­man ta­pah­tu­mis­ta, il­mas­ton muut­tu­mi­ses­ta, tau­tien le­vi­ä­mi­ses­tä, so­dan uh­kas­ta tai jos­ta­kin muus­ta. Seu­raan kyl­lä nii­tä, mut­ta eh­kä var­sin pin­nal­li­ses­ti. Ei ke­nen­kään kan­nat­tai­si ot­taa lii­an suur­ta huol­ta asi­oi­ta, jois­ta ei jou­du vas­taa­maan. Riit­tää, kun huo­leh­tii sii­tä, mikä on teh­tä­väk­si an­net­tu.

Kun näi­tä mie­tin, mie­lee­ni muis­tuu jo pois­men­nei­den lä­heis­ten ko­ke­mat ajat. Nyt eläm­me rau­han ai­kaa. Maas­sam­me mei­dän tur­val­li­suu­des­tam­me ja hy­vin­voin­nis­tam­me huo­leh­di­taan. Tun­nen kii­tol­li­suut­ta. Ju­ma­la tie­tää tä­män päi­vän ja tu­le­vat­kin.

Mi­nun su­ru­ni ja huo­le­ni kes­kit­ty­vät mi­nul­le tär­kei­den ih­mis­ten elä­män ko­et­te­le­muk­siin. Lä­hel­lä­ni, ym­pä­ril­lä­ni ta­pah­tuu niin pal­jon, et­tä yk­si asia väis­tyy taka-alal­le toi­sen tiel­tä. Se ei pää­se kas­va­maan lii­an suu­rek­si. Mo­nes­ti huo­maan, et­tä omat asi­a­ni ovat pie­niä jon­kin toi­sen rin­nal­la.

Ar­ki­päi­väs­tä, lä­hel­tä­ni, löy­ty­vät myös ne pie­net ilon ai­heet ja puu­hat, joi­hin voin huo­le­ni hu­kut­taa. Lä­hei­set ih­mi­set tuo­vat jo ole­mas­sa olol­laan iloa ja tu­kea.

Luon­to hoi­taa.

Yh­teis­ten seu­ro­jen mer­ki­tys on val­ta­va. Kun is­tun seu­ra­penk­kiin, tun­tuu kuin hen­git­täi­sin yh­teis­tä rai­kas­ta il­maa. Tut­tu­jen kas­vo­jen nä­ke­mi­nen, iloi­set las­ten ää­net – ne kaik­ki mi­nut ym­pä­röi­vät. Tu­lee hyvä ja tur­val­li­nen olo jo en­nen lau­lun ja pu­heen al­ka­mis­ta.

Etä­seu­rat tuo­vat Ju­ma­lan sa­nan kuul­ta­vak­si. On ar­vo­kas asia, kun nii­den lä­het­tä­mi­seen on tai­toa ja nii­tä saa­daan kuul­la. Ei­vät ne kui­ten­kaan kas­vok­kain koh­taa­mis­ta täy­sin kor­vaa. Var­mas­ti moni kans­sa­ni odot­taa taas nor­maa­lia seu­ra­käy­tän­töä. Ele­tään toi­vos­sa.

Ih­mi­sen koh­taa­mi­nen oi­ke­as­ti on sy­vem­pi ko­ke­mus kuin nä­ke­mi­nen. Se on sitä, et­tä on läs­nä jon­kun ih­mi­sen huo­lis­sa ja ilois­sa. Se on sitä, et­tä kuun­te­lem­me tois­ta her­käl­lä kor­val­la. Nyt ra­joi­tus­ten ai­ka­na tun­nen mo­nes­ti neu­vot­to­muut­ta. Ha­lu­ai­sin ta­va­ta jo­tain ys­tä­vää, ei­kä sii­hen ole mah­dol­li­suut­ta. Pu­he­lin on hyvä vä­li­ne, jos sen käyt­tö on mah­dol­lis­ta. Mi­ten mo­nes­ti olen­kaan ilah­tu­nut, kun yl­lät­tä­en vies­ti ki­lah­taa. Ys­tä­vä­ni muis­ti mi­nua!

Olen näh­nyt van­huk­sil­la kort­te­ja, jot­ka he ovat rak­kaas­ti hy­väil­leet mel­kein puh­ki. Kort­tia voi lu­kea ja kat­sel­la ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen. Kan­nat­taa pos­tit­taa ter­veh­dyk­siä!

Kek­se­li­äi­syyt­tä tar­vi­taan, mi­ten muis­taa ja ilah­dut­taa, vaik­ka oven­ra­os­ta. Pie­ni­kin muis­ta­mi­nen ilah­dut­taa, myös muis­ta­jaa. Ai­na on kui­ten­kin yk­si tie – ru­kous.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com