Sain mie­len­kiin­toi­sen teh­tä­vän. Mi­nua pyy­det­tiin aloit­ta­maan tämä Reis­jär­ven opis­ton blogi Päi­vä­mies-verk­ko­leh­des­sä. Olin opis­tos­sa vuon­na 2004. Mah­ta­van opis­to­a­jan jäl­keen omien ko­ke­mus­ten ker­to­mi­nen lie­nee vä­hin­tä, mitä opis­ton eteen voi teh­dä. Täs­sä­pä sik­si joi­ta­kin aja­tuk­sia vi­sii­tis­tä­ni Räi­sä­län­mä­el­lä.

En tien­nyt opis­to­maa­il­mas­ta juu­ri­kaan etu­kä­teen. Ku­kaan lä­hi­pii­ris­tä­ni ei ol­lut käy­nyt opis­toa mi­nua en­nen. Olin lä­hin­nä pyö­räh­tä­nyt jos­kus lop­pi­ais­päi­vil­lä sekä hei­nä­kuun opis­to­seu­rois­sa. Jäl­ki­kä­teen olen saa­nut vain ih­me­tel­lä, mi­ten muu­ta­mat pie­net sei­kat ”sat­tui­vat­kin” ta­pah­tu­maan juu­ri oi­ke­aan ai­kaan, ja pää­dyin ai­kui­si­äl­lä opis­toon.

Aloi­tin opis­ton vuo­den­vaih­teen 2004 jäl­keen, kes­ken opis­to­vuo­den siis. Voin ker­toa, et­tä en­sim­mäi­sen vart­ti­tun­nin ajan koin olo­ni maa­il­man epä­ko­toi­sim­mak­si! Jo­no­tin ala-au­lan pin­gis­pöy­dän vie­res­sä saa­dak­se­ni huo­neen avai­men Ir­mal­ta. Kaik­ki muut ym­pä­ril­lä pyö­ri­neet näyt­ti­vät tun­te­van toi­sen­sa. Ym­mär­sin lo­mal­ta pa­lan­nei­den opis­to­lais­ten jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mun vas­ta myö­hem­min. Sii­nä sei­so­es­sa muis­tan miet­ti­nee­ni, et­tä oli­ko­han tämä sil­ti­kään oi­kea siir­to…

On­nek­si en eh­ti­nyt pois­tua ta­ka­va­sem­mal­le, sil­lä ti­lan­ne muut­tui pian avai­men saa­tu­a­ni! Ry­päs poi­kia ot­ti op­paan roo­lin ja vei mi­nut omaan so­luu­ni. Sain en­si­vil­kai­sun mui­hin opis­to­lai­siin, kun mi­nua kier­rä­tet­tiin opis­tol­la ja eri so­luis­sa. Poi­kien pe­reh­dy­tyk­sen (pu­he­ri­pu­lin) ai­ka­na en tun­te­nut­kaan enää olo­a­ni epä­mu­ka­vak­si. Sen si­jaan huo­ma­sin tul­lee­ni ko­tiin.

Puo­li vuot­ta ei kes­tä kau­an, tie­dät­te sen. Sil­ti opis­to­ai­ka eh­ti teh­dä läh­te­mät­tö­miä vai­ku­tuk­sia elä­mää­ni. Yk­si sel­lai­nen oli oi­ke­as­taan elä­män kään­ne­koh­ta. 24-vuo­ti­aa­na, vuo­si­tol­kul­la epä­sel­viä tu­le­vai­suu­den nä­ky­miä ih­me­tel­ty­ä­ni, ajau­duin ny­kyi­seen am­mat­tii­ni! Mik­ko-reh­to­rin neu­vo ope­tu­sa­lal­le ha­keu­tu­mi­ses­ta oli osu­va. Myö­hem­min, opis­ke­lut jo aloi­tet­tu­a­ni, äly­sin saa­nee­ni kul­la­nar­voi­sen vin­kin. Mo­nes­ti jäl­ki­kä­teen on mie­les­sä­ni pyö­ri­nyt aja­tus­leik­ki, et­tä et­si­sin­kö­hän vie­lä­kin paik­kaa­ni il­man opis­toa…

Muis­tot opis­ton tur­val­li­ses­ta il­ma­pii­ris­tä ovat py­sy­neet hy­vin mie­les­sä. Muis­tot ovat myös kan­na­tel­leet elä­män heik­koi­na het­ki­nä. Niin ovat teh­neet ka­ve­rit­kin! Yh­teis­ten reis­su­jen, ta­pah­tu­mien ja eri­lais­ten kom­mel­lus­ten tii­vis­tä­mät tun­ne­si­teet opis­to­vä­en kans­sa loi­vat sy­viä suh­tei­ta. Mo­net opis­tos­sa al­ka­neet ys­tä­vyys­suh­teet ovat säi­ly­neet vi­re­ä­nä vie­lä vuo­si­kym­me­nen jäl­keen. Sa­no­taan, et­tei ys­tä­vän ar­voa pys­ty ra­hal­la mit­taa­maan. En pys­ty mi­nä­kään. Kym­me­nien ys­tä­vien ar­voa en pys­ty edes ku­vai­le­maan yh­des­sä blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa. Kii­tok­sen voin sil­ti heit­tää hy­vis­tä ko­ke­muk­sis­ta! Sen ovat an­sain­neet niin opis­ke­li­jat kuin hen­ki­lö­kun­ta­kin!