Eli­na Pel­to­maa

Po­mark­ku

Po­mar­kun van­has­sa kir­kos­sa jär­jes­tet­tiin hei­nä­kuun alus­sa pe­rin­tei­käs suvi-il­lan har­taus.

Hei­nä­kuun toi­nen tors­tai on ol­lut har­maa, mut­ta ke­säi­nen päi­vä. Po­mar­kun van­han kir­kon ovis­ta saa­puu mo­ne­ni­käis­tä vä­keä. Vai­vais­po­jan il­me oven­suus­sa on ny­reä, mut­ta ti­laa löy­tyy eit­tä­mät­tä epä­mu­ka­vis­ta pen­keis­tä. Hä­mä­räs­sä, säh­kö­va­lon ulot­tu­mat­to­mis­sa, alt­ta­rin kak­si kynt­ti­lää le­vit­tä­vät läm­min­tä va­loa ym­pä­ril­leen. Kan­sa­lais­so­dan ai­kais­ten am­mus­ten jäl­jet piir­ty­vät esiin sei­nä­lau­doi­tuk­ses­ta. Ur­ku­har­mo­nin vai­mea ää­ni vie jon­ne­kin vuo­si­kym­men­ten taa ja raa­ma­tun­teks­ti vie­lä kau­em­mas. On ai­ka vuo­sit­tai­sen suvi-il­lan har­tau­den, joka Po­rin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä on ol­lut ta­pa­na jär­jes­tää paik­ka­kun­nal­la ker­ran ke­säs­sä.

Elä­mä­noh­jei­ta sy­vem­pi sa­no­ma

– Kun kat­se­len tei­tä seu­ra­vie­raat, häm­mäs­tyn sitä, mi­ten moni on lu­kuis­ten vaih­to­eh­to­jen jou­kos­ta va­lin­nut tä­män har­taus­het­ken il­lan oh­jel­mak­seen, iloit­si pu­hu­jak­si tul­lut Paa­vo Ru­sa­va. Hän luki pu­heen­sa joh­dan­nok­si ja­kei­ta hep­re­a­lais­kir­jees­tä (12:25–29).

– Mie­tin pu­het­ta val­mis­tel­les­sa­ni, mitä mer­ki­tyk­sel­lis­tä voi­sin tuo­da tän­ne teil­le kuu­li­joil­le ja to­te­sin, et­tä en it­ses­tä­ni sitä saa am­men­net­tua, hän to­te­si nöy­räs­ti ja pyy­si seu­ra­siu­naus­ta ti­lai­suu­teen.

Ru­sa­va myös to­te­si, et­tä Raa­ma­tus­ta nou­se­va elä­män­vii­saus on tyh­jää ja tar­pee­ton­ta, mi­kä­li se ote­taan vain ih­mi­se­lä­mää kos­ke­va­na op­pi­na.

– Ai­kam­me on täyn­nä hy­vään elä­mään täh­tää­vää kir­jal­li­suut­ta, Raa­ma­tun iki­ai­kai­nen sa­no­ma taas on ni­me­no­maan tuon­puo­leis­ta elä­mää var­ten, hän se­lit­ti.

Kuu­li­joi­ta muis­tu­tet­tiin ole­maan oman­tun­non ää­nel­le kuu­li­ai­sia:

– Joku saat­taa muis­taa jo lap­suu­des­ta het­kiä, jol­loin oma­tun­to neu­voi syn­tiin jou­tu­nut­ta. Oma­tun­to on Ju­ma­lan pu­het­ta, ja sil­le kan­nat­taa ol­la herk­kä.

Pe­rin­ne kes­tä­nyt vuo­si­kym­me­niä

Saar­nas­ta jäi Nak­ki­las­ta saa­pu­neel­le Pek­ka Vuo­no­ka­ril­le mie­leen sen tur­val­li­nen ja muut­tu­ma­ton sa­no­ma. Pu­hees­sa ke­ho­tet­tiin pa­ran­nuk­seen ja evan­ke­liu­min us­ko­mi­seen. Sa­nat myös loh­dut­ti­vat kuu­li­jaa.

– Pu­hees­sa si­tee­rat­tiin Lut­he­rin ope­tus­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­muk­ses­ta, sen yh­des­tä huo­nees­ta ja yh­des­tä pai­me­nes­ta. Sii­tä pe­rus­läh­tö­koh­das­ta on hyvä muis­tut­taa us­ko­vais­ta kuun­te­li­jaa sekä ar­moa et­si­viä, Vuo­no­ka­ri poh­ti sa­tei­sel­la kirk­ko­maal­la.

Hän myös muis­te­li Po­mar­kun har­taus­het­ken pit­kää pe­rin­net­tä:

– Kirk­ko­her­rat ja vuo­si­kym­me­net ovat vaih­tu­neet, mut­ta tääl­lä on ol­tu myö­tä­mie­li­siä rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kans­sa teh­tä­vään yh­teis­työ­hön, ja tra­di­tio on tain­nut kes­tää kat­ke­a­mat­to­ma­na.

Kir­kon ra­ken­nus­vai­heet oli­vat vä­rik­käät

Ke­sä­kuun kol­man­te­na päi­vä­nä vuon­na 1800 Po­mar­kun seu­dun ta­lol­li­set ko­koon­tui­vat neu­vot­te­le­maan ja päät­tä­mään oman kir­kon ra­ken­ta­mi­ses­ta. Asi­as­ta lä­he­tet­tiin Ruot­sin ku­nin­kaal­le ano­mus. Myön­tei­nen pää­tös tuli 12.1.1802. Kirk­koa oli jo kui­ten­kin alet­tu ra­ken­taa en­nen lu­van saa­mis­ta. Aloi­tet­tu ra­ken­nus­työ jou­tui pur­ku­pää­tök­sen alai­sek­si, ja ra­ken­ta­jia uh­ka­si an­ka­ra ran­gais­tus. Po­mark­ku­lais­ten ker­ro­taan ru­koil­leen kir­kon lat­ti­al­la ja päät­tä­neen vaik­ka an­taa hen­ken­sä en­nem­min kuin luo­pua kir­kon ra­ken­ta­mi­ses­ta. Niin­pä kirk­ko säi­lyi, ja se vi­hit­tiin vi­ral­li­ses­ti käyt­töön 2.10.1803. Kirk­ko on siis ta­val­lis­ten ta­lon­poi­kien suun­nit­te­le­ma ja ra­ken­ta­ma.

Ra­ken­teel­taan kirk­ko on har­vi­nai­nen, kos­ka alt­ta­ri on toi­sel­la si­vu­sei­näl­lä ja tor­ni sitä vas­ta­pää­tä. Al­ku­pe­räi­nen saar­na­tuo­li toi­mii ny­ky­ään lu­ku­pul­pet­ti­na. Myö­hem­min val­mis­tu­nut evan­ke­lis­to­jen ku­vil­la ko­ris­tel­tu saar­na­tuo­li si­jait­see alt­ta­rin ylä­puo­lel­la. Kir­kos­sa ei täs­tä syys­tä ole alt­ta­ri­tau­lua, mut­ta sei­näl­lä on suu­ri pui­nen kru­si­fik­si. Kir­kon ovel­la on 1920-lu­vul­la Art­tu­ri Ka­se­van veis­tä­mä vai­vais­poi­ka.

Uu­den kir­kon val­mis­tut­tua huo­no­kun­toi­nen ja so­das­sa vau­ri­oi­tu­nut van­ha kirk­ko pää­tet­tiin pur­kaa. Kirk­ko kui­ten­kin säi­lyi. Ny­kyi­sin mu­se­o­vi­ras­to tu­kee kir­kon kun­nos­sa py­sy­mis­tä. Kirk­koa käy­te­tään ke­sä­ai­ka­na.

Läh­de: www.kirk­ko­po­ris­sa.fi