Var­kau­te­lai­nen 70-vuo­ti­as Klaus Lep­pä­nen syn­tyi ja vart­tui Kan­non­kos­kel­la maa­ta­los­sa. Koti si­jait­si tiet­tö­män tai­pa­leen ta­ka­na – tie val­mis­tui vuon­na 1963. Naa­pu­ris­sa asui isän vel­jen per­he ja sa­ma­ni­käi­sis­tä ser­kuis­ta tuli jopa lä­hei­sem­piä kuin omis­ta si­sa­ruk­sis­ta.

Lep­pä­nen pää­si työn te­ke­mi­sen ma­kuun hy­vin nuo­re­na.

– Hir­ve­än var­hain olen työ­tä saa­nut teh­dä ko­to­na, mut­ta sii­tä ei ole jää­nyt muu­ta kuin hy­vää. Olen omil­le lap­sil­le­ni­kin ai­ka voi­mak­kaas­ti opet­ta­nut työn ar­vos­tus­ta.

Lap­suu­den­ko­dis­sa oli hyvä ol­la ja kas­vaa.

– Meil­lä oli tur­val­li­nen ol­la. Isä ei vau­ri­oi­tu­nut so­das­sa niin, et­tei oli­si osan­nut ra­kas­taa äi­tiä.

Hän poh­tii, et­tä us­ko aut­toi var­mas­ti van­hem­pia sel­vi­ä­mään so­dan seu­rauk­sis­ta, sel­lai­sis­ta, jois­ta ny­kyi­sin pu­hu­taan trau­moi­na.

Rak­kau­den mer­ki­tys

In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na Klaus Lep­pä­sen elä­mäs­sä on ol­lut ko­et­te­le­muk­sia jopa lii­kaa yh­den mie­hen tar­peik­si: en­sim­mäi­nen lap­si kuo­li jo en­nen syn­ty­mää, en­sim­mäi­nen vai­mo, Ir­ma, kuo­li syö­pään ja Lep­pä­nen jäi al­le 40-vuo­ti­aa­na les­kek­si ja yk­sin kah­dek­san lap­sen kans­sa. Avi­oi­dut­tu­aan Rai­lin kans­sa heil­le syn­ty­neis­tä kol­mes­ta lap­ses­ta kes­kim­mäi­nen huk­kui 3-vuo­ti­aa­na ja nuo­rin on eri­tyis­lap­si. Sai­raut­ta­kin on ol­lut en­nen syö­pää.

Lep­pä­nen ei kui­ten­kaan va­li­ta. Po­si­tii­vi­nen elä­mä­na­sen­ne ja luja luot­ta­mus Tai­vaan Isään vä­lit­tyy hä­nen koko ole­muk­ses­taan.

– Olen Ju­ma­lan lem­pi­lap­si. Siis mul­la on niin hy­vin asi­at, ja yk­si suu­rim­pia asi­oi­ta on se, et­tä saan niin pal­jon rak­kaut­ta osak­se­ni.

Rak­kau­des­ta Lep­pä­nen pu­huu­kin pal­jon, ja sen mer­ki­tys on ko­ros­tu­nut eri­tyi­ses­ti vii­meis­ten vuo­sien ai­ka­na.

– Lu­ke­ma­ton mää­rä ih­mi­siä on lä­hes­ty­nyt ja sa­no­nut, et­tä me muis­tam­me si­nua.

Vaik­ka po­si­tii­vi­suus ja elä­män ra­jal­li­suu­den hy­väk­sy­mi­nen huo­kuu­kin hä­nes­tä, ta­pah­tu­nei­den akuu­teim­mal­la het­kel­lä hy­väk­sy­mi­nen ei ole ol­lut sil­ti ai­na help­poa.

– Mut­ta ajat­te­len näin, et­tä il­man nii­tä oli­sin ko­vin eri­lai­nen ih­mi­nen.

Hän ker­too, et­tä on al­ka­nut syö­vän myö­tä kiin­nit­tää huo­mi­o­ta esi­mer­kik­si ih­mis­ten ja luon­non kau­neu­teen.

– Kun elä­mäs­tä hä­vi­ää se mah­do­ton kii­re ja toi­min­ta vä­he­nee, al­kaa nä­ke­mään eri­lai­sia asi­oi­ta. Eri­tyi­ses­ti sy­dä­men us­ko kau­nis­taa ih­mis­tä val­ta­vas­ti.

Ki­pu­jen tut­tu

Klaus Lep­pä­sen syö­pä on pa­ran­tu­ma­ton. Luu­y­din­syö­pä on nyt re­mis­si­os­sa, eli ikään kuin nuk­ku­mas­sa. Hoi­dois­ta on ol­lut hä­nel­le hyö­tyä, vaik­ka sai­raus ei ole­kaan pois­tu­nut ei­kä pois­tu hä­nes­tä ko­ko­naan.

– Elä­män­laa­tu­ni on pa­rem­pi, kos­ka lui­den hau­ras­tu­mi­sen seu­rauk­se­na tul­leet ki­vut, her­mo­ki­vut, ovat läh­te­neet hel­pot­ta­maan, kun olen saa­nut syö­pä­hoi­to­ja.

Ko­ko­naan ki­vut ei­vät ole pois­tu­neet. Kä­ve­ly on tus­kal­lis­ta, mut­ta Lep­pä­nen sie­tää mie­lel­lään vä­hän ki­pu­a­kin. Hän on myös läh­te­nyt liik­keel­le ko­toa, ei­kä enää eris­täy­dy sai­ras­tu­mi­sen pe­los­sa.

– Jos en pys­ty kä­ve­le­mään, me­ne­tän niin pal­jon, hän viit­taa esi­mer­kik­si Su­vi­seu­rois­sa liik­ku­mi­seen.

Pa­him­mas­sa vai­hees­sa Lep­pä­nen oli niin huo­no­kun­toi­nen, et­tä hän oli nel­jä kuu­kaut­ta si­dot­tu sän­kyyn.

– Pa­ras ki­pu­lää­ke lääk­kei­den ohel­la oli, et­tä lä­hei­set si­lit­ti­vät, pi­ti­vät kä­des­tä ja loh­dut­ti­vat, hän ker­too.

Ym­pä­ri Suo­mea asu­vat lap­set saa­pui­vat­kin sai­ras­vuo­teen ää­rel­le si­lit­tä­mään isää. Rai­li-vai­mon tuki on ol­lut myös kor­vaa­ma­ton.

– Ajat­te­le mikä siu­naus: ai­na, kun olen ki­peä, toi­vo­ton ja ma­sen­tu­nut, vai­mo­ni evan­ke­liu­mil­la nos­taa ja loh­dut­taa.

Ju­ma­la on siu­nan­nut

Su­vi­seu­rois­sa Kau­ha­val­la Klaus Lep­pä­nen as­te­li kep­pien kans­sa. Po­ly­neu­ro­pa­tia, syö­pä­lääk­keis­tä joh­tu­va ää­reis­her­mo­jen vau­ri­oi­tu­mi­nen haas­taa ta­sa­pai­noa. Hän kiit­te­li eri­tyi­ses­ti seu­ra­tel­tan etuo­san tuo­le­ja, jois­sa oli sa­nan­näl­käi­sen hyvä is­tua. Seu­rois­sa hän naut­tii ih­mis­ten ta­paa­mi­ses­ta, mut­ta eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan sa­nan kuu­le­mi­nen on hä­nel­le mie­lui­saa.

– Saan ol­la seu­rois­sa Ju­ma­lan sa­nan hoi­dos­sa ja se vah­vis­taa sii­hen, et­tä minä jak­san vie­lä lop­puun as­ti tä­män mat­kan ja pää­sen tai­vaa­seen.

Lep­pä­sel­le on siu­naan­tu­nut pal­jon myös jäl­ke­läi­siä, joi­ta hän muis­taa ru­kouk­sis­sa.

– Isä­nä, pap­pa­na ja jo iso­pap­pa­na­kin mi­nul­la on pal­jon ai­kaa ru­koil­la. Ru­koi­len jäl­ki­pol­ven puo­les­ta, ja tot­ta kai it­se­ni ja vai­mo­ni puo­les­ta, et­tä säi­lyi­sim­me us­ko­mas­sa.

Sai­raus on vie­nyt hä­nel­tä pois us­kon tun­nus­ta­mi­sen or­juu­den.

– Minä olen sen ta­kia näin on­nel­li­nen ja tyy­ty­väi­nen elä­mään, kun Ju­ma­la on mi­nua näin pal­jon siu­nan­nut ja säi­lyt­tä­nyt lap­suu­sus­kos­sa.

Ny­ky­ään kun Lep­pä­nen ta­paa jon­kun epä­us­koi­sen ja syn­tyy luot­ta­muk­sel­li­nen kes­kus­te­lu, hä­nen on ai­ka help­po sa­noa, et­tä hä­nel­lä oli­si hyvä uu­ti­nen ker­rot­ta­va­na ja tar­jo­ta evan­ke­liu­mia.

– Ih­mi­set ei­vät louk­kaan­nu. Ne tun­te­vat mi­nut ja tie­tä­vät, et­tä minä olen us­ko­vai­nen. Yk­si sa­noi, et­tä hän oi­kein hy­vin ym­mär­tää, et­tä minä pu­hun us­kos­ta, kun mi­nul­la on ra­jal­li­nen elä­mä ja asia kos­ket­taa mi­nua ko­vas­ti.

Mitä sa­non vii­mei­sek­si?

Lep­pä­nen suh­tau­tuu elä­män ra­jal­li­suu­teen luot­ta­vai­ses­ti.

– Odo­tan, et­tä mil­loin Ju­ma­la on hy­väk­si näh­nyt, hän kut­suu mi­nut tääl­tä pois. To­den­nä­köi­ses­ti tä­män sai­rau­den ta­kia, ei vält­tä­mät­tä, mut­ta kut­suu kui­ten­kin jos­sain vai­hees­sa.

Eli­nai­ka­en­nus­tet­ta ei ole an­net­tu ei­kä Lep­pä­nen ole ky­sy­nyt. Ky­sees­sä on kui­ten­kin huo­no­en­nus­tei­nen vai­kea mu­taa­tio, jon­ka puh­ke­a­mi­sel­le lää­ke­tie­de ei tun­nis­ta yh­tään al­tis­ta­vaa te­ki­jää.

– Sat­tu­ma­lu­ku­ge­ne­raat­to­ri poi­ki sen mi­nul­le. Minä en ole teh­nyt mi­tään vää­rää, mut­ta Ju­ma­la on tä­män sal­li­nut ja täl­lai­sen häm­men­tä­vän asi­an kaut­ta ri­kas­tut­taa elä­mää val­ta­vas­ti.

Luo­vut­ta­ja Lep­pä­nen ei sel­väs­ti­kään ole. Hän ker­too sii­tä, mi­ten on käy­nyt tä­nä­kin ke­sä­nä vai­mon­sa kans­sa La­pis­sa ihas­te­le­mas­sa tun­tu­reil­la kas­va­via kuk­kia.

Hä­nen mie­les­tään ih­mis­ten oli­si hyvä miet­tiä elä­män ra­jal­li­suut­ta. Se aut­taa ar­vot­ta­maan asi­oi­ta.

– En­tä jos en huo­men­na elä? Mitä minä il­lal­la vii­mei­sek­si sa­non tuol­le vai­mol­le? Sa­non hä­nel­le, et­tä kii­tos täs­tä päi­väs­tä ja kii­tos si­nun rak­kau­des­ta­si. Ja sit­ten saa­tan ky­syä, saan­ko vie­lä syn­nit ja ne, mit­kä olen tänä päi­vä­nä tuh­mas­ti sa­no­nut, niin saan­ko ne­kin vie­lä an­teek­si.