Ta­pa­ni Töl­li

Jee­suk­sen ke­ho­tus ”Val­vo­kaa!” on tur­val­li­nen roh­kai­su kiin­nit­tää huo­mi­o­ta ajan vaa­roi­hin, säi­lyä Ju­ma­lan lap­se­na ja val­mis­tau­tua Jee­suk­sen toi­seen tu­le­mi­seen.

Lä­hes­tym­me kirk­ko­vuo­den pää­tös­tä. Tu­le­va sun­nun­tai on val­vo­mi­sen sun­nun­tai. Sit­ten on tuo­mi­o­sun­nun­tai ja sen jäl­keen on­kin jo ad­vent­ti. Ai­ka ku­luu no­pe­as­ti.

Jee­sus pu­hui use­as­sa yh­tey­des­sä ja use­an ver­tauk­sen avul­la val­vo­mi­sen tär­key­des­tä ja sa­mal­la ajan ja ih­mi­sen elä­män ly­hyy­des­tä. Hän suo­ra­sa­nai­ses­ti ke­hot­ti: ”Val­vo­kaa!” Tämä tar­koit­ti sitä, et­tä kiin­nit­täi­sim­me huo­mi­o­ta ajan ja syn­nin vaa­roi­hin, hen­ki­lö­koh­tai­seen us­kos­sa val­vo­mi­seen ja sii­hen, et­tä säi­lyi­sim­me Ju­ma­lan lap­si­na. Toi­saal­ta ke­ho­tus val­vo­mi­seen on tur­val­lis­ta roh­kai­sua Jee­suk­sen toi­sen tu­le­mi­sen odot­ta­mi­seen.

Öl­jy pi­tää lam­pun pa­la­mas­sa

Jee­suk­sen esit­tä­mä Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ku­vaa­va ver­taus kym­me­nes­tä mor­sius­nei­dos­ta ja häi­hin val­mis­tau­tu­mi­ses­ta on ha­vain­nol­li­nen ja py­säyt­tä­vä. Ver­taus ku­vaa juu­ta­lai­sia häi­tä ja nii­hin val­mis­tau­tu­mis­ta.

Sen ajan ta­van mu­kaan mor­sius­nei­dot saat­toi­vat sul­ha­sen hää­ta­loon. Mor­sius­nei­dot oli­vat lamp­pu­jen kans­sa hy­vis­sä ajoin odot­ta­mas­sa sul­ha­sen tu­loa. Oli jo yö ja pi­meä. Sul­ha­sen tulo kui­ten­kin vii­pyi, ja mor­sius­nei­dot vä­syi­vät ja nu­kah­ti­vat. Kes­kel­lä yö­tä kuu­lui huu­to, et­tä nyt sul­ha­nen on tu­los­sa. Kaik­ki ot­ti­vat lamp­pun­sa, mut­ta puo­let heis­tä ei ol­lut ot­ta­nut mu­kaan­sa lamp­pu­öl­jyä, ja hei­dän lamp­pun­sa sam­mui­vat. Hei­dän täy­tyi läh­teä ha­ke­maan öl­jyä. Toi­set vii­si me­ni­vät sul­ha­sen kans­sa hää­ta­loon. Juh­la al­koi, ja hei­dän jäl­keen­sä ovet sul­jet­tiin. Öl­jyä ha­ke­maan läh­te­neet vii­si myö­häs­tyi­vät ei­vät­kä enää pääs­seet si­säl­le, vaan jäi­vät ul­ko­puo­lel­le.

Val­mii­na läh­te­mään

Ver­tauk­sen ope­tus on se, et­tä mei­dän on ol­ta­va val­mii­na vas­taa­not­ta­maan Her­ran tu­le­mi­nen. Tämä tar­koit­taa myös sitä, et­tä oli­sim­me val­mii­ta läh­te­mään ja us­kon­lamp­pum­me pa­lai­si, kun oma ajal­li­nen elä­mäm­me päät­tyy. It­se em­me tie­dä oman elä­mäm­me pi­tuut­ta. Elä­män päät­ty­es­sä tär­ke­ää on vain se, et­tä on syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa. Muil­la asi­oil­la ei ole sil­loin mer­ki­tys­tä. Mo­net asi­at saat­ta­vat teh­dä mei­dät une­li­aik­si ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäk­si syn­tiä vas­taan. Sik­si Jee­sus ai­heel­li­ses­ti ke­hot­taa val­vo­maan.

Täs­tä pu­hui­vat ja kir­joit­ti­vat myös apos­to­lit. Pie­ta­ri ku­va­si kir­jees­sään ajan ly­hyyt­tä ja sitä, et­tä Her­ra ei vii­vy­tä lu­paus­taan tu­le­mi­ses­taan. Hän ku­va­si, et­tä odo­tam­me uut­ta tai­vas­ta ja uut­ta maa­ta. Hän kir­joit­ti: ”Sen täh­den mi­nun rak­kaa­ni, et­tä te näi­tä odo­tat­te, niin ah­ke­roi­kaa, et­tä te hä­nen edes­sän­sä puh­taik­si ja nuh­teet­to­mik­si rau­has­sa löy­det­täi­siin ja lu­ke­kaa mei­dän Her­ran Jee­suk­sen Kris­tuk­sen pit­kä­mie­li­syys tei­dän au­tuu­dek­sen­ne” (2. Piet. 3:15). Pie­ta­ri tar­koit­ti tur­vau­tu­mis­ta Ju­ma­lan ar­moon, us­kos­sa val­vo­mis­ta, us­kos­sa elä­mis­tä.

Tur­vas­sa ar­mon al­la

Paa­va­li pu­hui vai­keis­ta tu­le­vis­ta ajois­ta hy­väs­tel­les­sään Efe­son seu­ra­kun­nan van­him­pia. Hän ke­hot­ti val­vo­maan, mut­ta roh­kai­si hei­tä sa­no­en: ”Ja nyt rak­kaat vel­jet, minä an­nan tei­dät Ju­ma­lan ja hä­nen ar­mon­sa sa­nan hal­tuun, joka vä­ke­vä on tei­tä ra­ken­ta­maan ja an­ta­maan teil­le pe­rin­nön kaik­kien py­hien se­as­sa” (Ap. t. 20:32). Ti­mo­teus­ta hän ke­hot­ti säi­lyt­tä­mään us­kon ja hy­vän oman­tun­non (1. Tim. 1:19).

Jo­han­nes tuo kir­jees­sään esiin myös tä­hän liit­ty­vän pe­ru­sa­si­an: ”Mut­ta jos me val­keu­des­sa va­el­lam­me, niin­kuin hän­kin val­keu­des­sa on, niin meil­lä on osal­li­suus kes­ke­näm­me, ja Jee­suk­sen Kris­tuk­sen, hä­nen Poi­kan­sa veri puh­dis­taa mei­dän kai­kes­ta syn­nis­tä” (1. Joh. 1:7).

Val­vo­mi­nen ei ole voi­mia ku­lut­ta­vaa jän­ni­tys­tä vaan se on tur­val­lis­ta elä­mis­tä Ju­ma­lan ar­mon osal­li­suu­des­sa, ar­mon ope­tet­ta­va­na Ju­ma­lan las­ten yh­tei­ses­sä rak­kau­des­sa.

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Matt. 25:1–13

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus pu­hui tä­män ver­tauk­sen: ”Sil­loin tai­vas­ten val­ta­kun­ta on ole­va täl­lai­nen. Oli kym­me­nen mor­sius­nei­toa, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja läh­ti­vät sul­has­ta vas­taan. Vii­si heis­tä oli tyh­mää ja vii­si vii­sas­ta. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa mut­ta ei­vät va­ran­neet mu­kaan­sa öl­jyä. Vii­saat sitä vas­toin ot­ti­vat lam­pun li­säk­si mu­kaan­sa öl­jy­as­ti­an. Kun sul­ha­nen vii­pyi, hei­tä kaik­kia al­koi vä­syt­tää ja he nu­kah­ti­vat. Mut­ta kes­kel­lä yö­tä kuu­lui huu­to: ’Yl­kä tu­lee! Men­kää hän­tä vas­taan!’ Sil­loin kaik­ki mor­sius­nei­dot he­rä­si­vät ja pa­ni­vat lamp­pun­sa kun­toon. Tyh­mät sa­noi­vat vii­sail­le: ’An­ta­kaa meil­le vä­hän öl­jyä, mei­dän lamp­pum­me sam­mu­vat.’ Mut­ta vii­saat vas­ta­si­vat: ’Em­me me voi, ei se rii­tä meil­le kai­kil­le. Men­kää os­ta­maan kaup­pi­ail­ta.’ Mut­ta kun he oli­vat os­ta­mas­sa öl­jyä, sul­ha­nen tuli. Ne, jot­ka oli­vat val­miit, me­ni­vät hä­nen kans­saan hää­ta­loon, ja ovi sul­jet­tiin. Jon­kin ajan ku­lut­tua toi­set­kin saa­pui­vat sin­ne ja huu­si­vat: ’Her­ra, Her­ra, avaa meil­le!’ Mut­ta hän vas­ta­si: ’To­ti­ses­ti, minä en tun­ne tei­tä.’ Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.”

Bib­lia: Sil­loin pi­tää tai­vaan val­ta­kun­ta ole­man kym­me­nen neit­seen kal­tai­nen, jot­ka ot­ti­vat lamp­pun­sa ja me­ni­vät ulos yl­kää vas­taan. Mut­ta vii­si heis­tä oli tai­ta­vaa, ja vii­si tyh­mää. Tyh­mät ot­ti­vat lamp­pun­sa, ja ei ot­ta­neet öl­jyä myö­tän­sä; Mut­ta tai­ta­vat ot­ti­va öl­jyä as­ti­oi­hin­sa, yn­nä lamp­pun­sa kans­sa. Kuin yl­kä vii­pyi, tu­li­vat he kaik­ki une­li­aik­si ja ma­ka­si­vat. Mut­ta puo­li-yö­nä tuli huu­to: kat­so, yl­kä tu­lee, men­käät ulos hän­tä vas­taan. Niin nou­si­vat kaik­ki nä­mät neit­seet ja val­mis­ti­vat lamp­pun­sa. Mut­ta tyh­mät sa­noi­vat tai­ta­vil­le: an­ta­kaat meil­le öl­jys­tän­ne; sil­lä mei­dän lamp­pum­me sam­mu­vat. Niin vas­ta­si­vat tai­ta­vat, sa­no­en: ei suin­kaan, et­tei meil­tä ja teil­tä puut­tui­si; mut­ta men­käät pa­rem­min nii­den tykö, jot­ka myy­vät, ja os­ta­kaat it­sel­len­ne. Mut­ta kuin he me­ni­vät os­ta­maan, tuli yl­kä. Ja jot­ka val­miit oli­vat, ne me­ni­vät hä­nen kans­san­sa häi­hin, ja ovi sul­jet­tiin. Vii­mein tu­li­vat ne­kin toi­set neit­seet, ja sa­noi­vat: Her­ra, Her­ra, avaa mei­dän eteem­me. Mut­ta hän vas­ta­si ja sa­noi: to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: en tun­ne minä tei­tä. Val­vo­kaat sen­täh­den, sil­lä et­te tie­dä päi­vää ei­kä het­keä, jona Ih­mi­sen Poi­ka tu­lee.