Ar­to Ko­ta­jär­vi

Us­ko sa­lat­tuun Ju­ma­laan nä­kyy ih­mi­ses­sä ilo­na, oman­tun­non rau­ha­na ja rak­kau­te­na lä­him­mäi­siä koh­taan.

Py­hän kol­mi­nai­suu­den päi­vän ot­sik­ko on Sa­lat­tu Ju­ma­la. Ju­ma­lan ole­mus ylit­tää kai­ken ih­mi­sym­mär­ryk­sen. Saar­naa­jan kir­jan kir­joit­ta­jan mu­kaan kyse on oi­ke­as­taan Ju­ma­lan te­ko­jen ja sy­vim­män ole­muk­sen ih­met­te­lys­tä. Hän oli yrit­tä­nyt sel­vit­tää nii­tä tu­lok­set­ta: vaik­ka ih­mi­nen kuin­ka yrit­täi­si, ei hän ym­mär­rä. (Saarn. 8:16–17.)

Ih­mi­nen ei voi ta­voit­taa Kaik­ki­val­ti­as­ta, joka voi­mas­saan, oi­keu­des­saan ja van­hurs­kau­des­saan tuo­mit­see ih­mi­sen ai­na oi­kein. Ju­ma­la kään­tää kas­von­sa pois heis­tä, jot­ka pi­tä­vät it­se­ään vii­sai­na. (Job 37:23–24.) Sy­dä­men rau­haa kai­paa­vaa hän kat­soo Poi­kan­sa lem­peil­lä kas­voil­la.

Ih­mi­nen voi aa­vis­tel­la Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loa luon­non ih­mei­den ja ih­mis­koh­ta­loi­den kaut­ta, mut­ta pe­las­tuk­sen Ju­ma­la on il­moi­tet­tu hä­nen sa­nas­saan. Raa­mat­tuun kir­joi­tet­tu Ju­ma­lan sana ei kui­ten­kaan si­näl­lään avaa Ju­ma­lan sy­vin­tä ole­mus­ta. Sik­si Ju­ma­la il­moit­taa it­sen­sä Isä­nä, Poi­ka­na ja Py­hä­nä Hen­ke­nä.

Jee­sus opet­ti, mitä Isä käs­ki

Jee­suk­sen teh­tä­vä­nä oli ker­toa seu­raa­jil­leen kaik­ki se, mitä Isä oli käs­ke­nyt hä­nen opet­taa. Jee­sus käyt­ti usein ope­tuk­sis­saan ver­tauk­sia. Vii­ni­puu oli kai­kil­le Jee­suk­sen asuin­seu­dul­la elä­vil­le tut­tu kas­vi ja vii­ni­tar­hu­ri tut­tu hah­mo. Tut­tua oli myös vii­ni­puun kas­vat­ta­mi­nen ja hoi­ta­mi­nen oi­kein, et­tä se tuot­tai­si omis­ta­jal­leen mah­dol­li­sim­man suu­ren sa­don.

Jee­suk­sen ver­tauk­sen mu­kaan hän it­se on vii­ni­puun run­ko ja hä­nen ope­tus­lap­sen­sa ovat vii­ni­puun ok­sat. Puu ok­si­neen muo­dos­taa ko­ko­nai­suu­den, jos­sa on tu­ke­va, ter­ve run­ko ja elä­viä ok­sia. Elä­vät ok­sat tuot­ta­vat ku­kit­tu­aan hy­viä he­del­miä. Jos joku ok­sa ei tuo­ta he­del­mää, se on kuol­lut, kui­vu­nut ok­sa. Kuol­leen ok­san vii­ni­tar­hu­ri leik­kaa pois, jot­ta elä­vät ok­sat tuot­tai­si­vat pa­rem­paa sa­toa. Elä­viä ok­sia vii­ni­tar­hu­ri hoi­taa pois­ta­mal­la niis­tä sel­lais­ta, mikä on niil­le hai­tal­lis­ta ja vie­ras­ta.

Sa­lat­tu Ju­ma­la nä­kyy ih­mi­sel­le us­kon sil­min – sen ym­mär­ryk­sen kaut­ta, min­kä Ju­ma­la on näh­nyt tar­peen an­taa. Kris­tuk­sen seu­raa­ja yh­tyy us­kon­tun­nus­tuk­seen yh­des­tä Isäs­tä, yh­des­tä Po­jas­ta ja yh­des­tä Py­häs­tä Hen­ges­tä. Sii­nä sa­mal­la hän us­koo py­hien yh­tey­den ja py­hän yh­tei­sen seu­ra­kun­nan omak­si ko­dik­seen: ”On vain yk­si ruu­mis ja yk­si Hen­ki, niin kuin myös se toi­vo, jo­hon tei­dät on kut­sut­tu, on yk­si” (Ef. 4:4).

Ju­ma­lan sana – sie­lun ra­vin­to

Kris­tus on kai­ken elä­män läh­de, jos­ta hä­nen seu­raa­jan­sa saa­vat kai­ken tar­peel­li­sen elä­män tien mat­kal­le. He am­men­ta­vat Kris­tuk­sen sa­nas­ta ra­vin­toa maa­il­man hou­ku­tus­ten ja omas­ta it­ses­tä nou­se­vien epäi­lys­ten kes­kel­lä. He tah­to­vat py­syä Kris­tuk­sen opis­sa ar­moon ja an­teek­si­an­ta­muk­seen luot­ta­en.

Lap­se­no­mai­nen us­ko Kris­tuk­seen tuot­taa hy­vän he­del­män. Us­kon he­del­mis­sä tu­lee jul­ki Ju­ma­lan kirk­kaus, ja nii­den kaut­ta us­ko­vai­sen tun­nis­taa Kris­tuk­sen seu­raa­jak­si. He­del­mät nä­ky­vät tääl­lä ajas­sa tai­vaal­li­se­na ilo­na, oman­tun­non rau­ha­na ja rak­kau­te­na toi­sia us­ko­via ja mui­ta lä­him­mäi­siä koh­taan.

Vii­ni­puun kas­va­es­sa sii­hen syn­tyy uu­sia ok­sia. Ju­ma­lan luo­mis­työ jat­kuu, kun maa­il­maan syn­tyy uu­sia lap­sia. Lap­set ovat ver­so­ja vii­ni­puus­sa. Hei­tä vii­ni­tar­hu­ri, Tai­vaan Isä, hoi­taa eri­tyi­sen hel­läs­ti ja va­ro­en, jot­ta he py­syi­si­vät elä­vi­nä ok­si­na. Uu­sia lap­sia ja vii­ni­puun ok­sia ovat myös he, jot­ka Ju­ma­la on kut­su­nut val­ta­kun­taan­sa pa­ran­nuk­sen kaut­ta.