Pasi Kan­ni­ai­nen

Ar­jes­sa on mo­nia kii­tok­sen ai­hei­ta, mut­ta suu­rin­ta siu­naus­ta on Ju­ma­lan ar­mo.

Tu­le­van sun­nun­tain ai­he kirk­ko­vuo­des­sa on kii­tol­li­suus. Raa­ma­tun­teks­tit pu­hu­vat kiit­tä­mi­ses­tä ja kiit­tä­mät­tö­myy­des­tä. Päi­vän evan­ke­liu­mi­teks­tin edel­lä Jee­sus soi­maa Ga­li­le­an kau­pun­ke­ja sii­tä, kun ne ei­vät ym­mär­tä­neet et­sik­ko­ai­kaan­sa. Jee­sus oli teh­nyt suu­ria voi­ma­te­ko­ja kau­pun­geis­sa, mut­ta ih­mi­set ei­vät us­ko­neet. He eli­vät il­man kii­tol­lis­ta miel­tä.

Tä­män jäl­keen Jee­sus kiit­tää ja ylis­tää Tai­vaan Isää sii­tä, et­tä Ju­ma­lan ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen voi ot­taa vas­taan lap­sen us­kol­la ja ym­mär­ryk­sel­lä. Ajal­li­nen vii­saus ja op­pi­nei­suus ei sitä kä­si­tä. Tä­män Jee­sus oli to­den­nut kes­kus­tel­les­saan fa­ri­seus­ten ja kir­ja­nop­pi­nei­den kans­sa. Pe­las­tus on kai­kil­le mah­dol­li­nen, mut­ta sii­hen tar­vi­taan lap­sen­miel­tä. Näin on Ju­ma­la sen hy­väk­si näh­nyt.

Ju­ma­la pi­tää huo­len

Ju­ma­la on an­ta­nut elä­män lah­jan ja lu­van­nut, et­tä hän pi­tää luo­duis­taan huo­len kaik­ki­na elä­män päi­vi­nä. Täl­lai­nen an­sait­se­ma­ton ar­mo on niin suu­ri asia, et­tä sitä ei täy­sin ky­ke­ne edes ym­mär­tä­mään. Psal­min­kir­joit­ta­ja to­te­aa­kin osu­vas­ti: ”Kuin­ka yli­ver­tai­sia ovat­kaan si­nun suun­ni­tel­ma­si, Ju­ma­la, kuin­ka val­ta­va on­kaan nii­den mää­rä!” (Ps. 139:17.) Ju­ma­lan täy­del­li­nen huo­len­pi­to syn­nyt­tää sy­vää kii­tol­li­suut­ta.

Kii­tol­li­suus pi­ris­tää mie­li­a­laa. Elä­mäs­sä on val­ta­van pal­jon hy­viä asi­oi­ta, joi­ta em­me ai­na huo­maa tai pi­däm­me nii­tä it­ses­tään­sel­vyyk­si­nä. Sik­si on tär­ke­ää py­säh­tyä, kat­soa ja huo­ma­ta. Voi ih­me­tel­lä ja ar­vos­taa asi­oi­ta, jot­ka saat­ta­vat jos­kus tun­tua ko­vin ta­val­li­sil­ta: Kii­tos täs­tä päi­väs­tä, kii­tos au­rin­gon­pais­tees­ta tai ve­si­sa­tees­ta, kii­tos lei­vän­kan­ni­kas­ta aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä tai il­ta­tees­tä. Pu­hu­mat­ta­kaan pal­jon suu­rem­mis­ta kii­tok­sen ai­heis­ta, ku­ten ko­dis­ta ja per­hees­tä, lä­hei­sis­tä, isän­maas­ta ja rau­han ajas­ta, ter­vey­des­tä. Voim­me mil­lai­sen elä­män kes­kel­lä ta­han­sa miet­tiä myös kii­tol­li­suu­de­nai­hei­ta päi­väs­täm­me. Ne voi­vat ol­la pie­niä tai iso­ja, it­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­siä.

Jee­sus kut­suu uu­pu­nei­ta

Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan, kuin­ka Jee­sus pa­ran­si kym­me­nen spi­taa­lis­ta mies­tä, mut­ta vain yk­si pa­ran­tu­neis­ta pa­la­si kiit­tä­mään hän­tä (Luuk. 17:12–20). Unoh­ti­vat­ko nämä yh­dek­sän kii­tok­sen mer­ki­tyk­sen? Raa­mat­tu ei sitä ker­ro, mut­ta Jee­sus tie­si sen­kin ja kes­ti hei­dän kiit­tä­mät­tö­myy­ten­sä.

Unoh­tuu­ko meil­tä­kin jos­kus kii­tos kai­kes­ta elä­män siu­nauk­ses­ta? Olem­me­ko kiit­tä­mät­tö­miä? Em­me me lie­ne epä­kii­tol­li­sia sii­tä, mitä meil­lä on, mut­ta olem­me­ko ky­ke­ne­mät­tö­miä nä­ke­mään kul­loi­sen­kin elä­män­ti­lan­teen hy­vät puo­let ja ha­na­koi­ta nä­ke­mään sen mikä puut­tuu? Kiit­tä­mät­tö­myys on ky­vyt­tö­myyt­tä muis­taa, et­tä jo­kai­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa on eri­lai­sia puo­lia, jois­ta osa voi tun­tua hy­väl­tä ja osa on jo­ta­kin muu­ta.

Vaik­ka elä­män kuor­mien kes­kel­lä saat­taa jos­kus kii­tol­li­suus unoh­tua, Jee­sus ei hyl­kää mei­tä sil­loin­kaan – päin­vas­toin: ”Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von.” Jee­suk­sen vä­lit­tä­mää le­poa olem­me saa­neet ko­kea myös men­neen ke­sän mo­nis­sa seu­rois­sa ja us­ko­nys­tä­vien koh­taa­mi­sis­sa. Eh­tool­lis­pöy­tään pol­vis­tu­es­sam­me olem­me saa­neet vah­vis­tus­ta us­kon tiel­le. Evan­ke­liu­min oma­koh­tai­sen us­ko­mi­sen kaut­ta on kuo­le­ma­ton sie­lu tul­lut ra­vi­tuk­si.

Ju­ma­lan lah­joit­ta­mas­ta ar­mos­ta saa ai­na tun­tea kii­tol­li­suut­ta. Us­ko­va sy­dän yh­tyy Jee­suk­sen lu­pauk­seen: ”Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja kuor­ma­ni on ke­vyt.” Epä­täy­del­li­ses­sä maa­il­mas­sa on ai­na asi­oi­ta, jot­ka hä­mär­tä­vät kii­tol­lis­ta miel­tä, mut­ta Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa sel­lai­sia asi­oi­ta ei enää ole. Siel­lä mei­dän­kin kii­tok­sem­me on täy­del­lis­tä ja lo­pu­ton­ta.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 11:25–30

Raa­mat­tu 1992: Tuo­hon ai­kaan Jee­sus ker­ran puh­ke­si pu­hu­maan ja sa­noi: ”Minä ylis­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, sii­tä et­tä olet sa­lan­nut tä­män vii­sail­ta ja op­pi­neil­ta mut­ta il­moit­ta­nut sen lap­sen­mie­li­sil­le. Näin sinä, Isä, olet hy­väk­si näh­nyt. Kai­ken on Isä­ni an­ta­nut mi­nun hal­tuu­ni. Poi­kaa ei tun­ne ku­kaan muu kuin Isä ei­kä Isää ku­kaan muu kuin Poi­ka ja se, jol­le Poi­ka tah­too hä­net il­moit­taa. Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt.”

Bib­lia: Sil­lä ajal­la vas­ta­si Je­sus ja sa­noi: minä kii­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, et­täs olet kät­ke­nyt nä­mät vii­sail­ta ja toi­mel­li­sil­ta, ja olet ne il­moit­ta­nut pie­nil­le. To­sin Isä, sil­lä niin oli si­nun hyvä tah­tos. Kaik­ki ovat mi­nul­le an­ne­tut mi­nun Isäl­tä­ni, ja ei ken­kään tun­ne Poi­kaa, mut­ta Isä; ei­kä Isää tun­ne yk­si­kään, mut­ta Poi­ka, ja ke­nel­le ikä­nä Poi­ka tah­too sen il­moit­taa. Tul­kaat mi­nun ty­kö­ni kaik­ki, jot­ka työ­tä teet­te ja olet­te ras­kau­te­tut, ja minä tah­don tei­tä vir­voit­taa. Ot­ta­kaat mi­nun ikee­ni tei­dän pääl­len­ne, ja op­pi­kaat mi­nus­ta, et­tä minä olen si­viä ja nöy­rä sy­dä­mes­tä: ja te löy­dät­te le­von tei­dän sie­luil­len­ne; Sil­lä mi­nun ikee­ni on so­ve­li­as ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­viä.