Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Jee­sus ke­hot­taa ole­maan ko­ko­a­mat­ta aar­tei­ta maan pääl­le ja ta­voit­te­le­maan tai­vaal­lis­ta aar­ret­ta.

Ke­ho­tus ol­la ko­ko­a­mat­ta aar­tei­ta maan pääl­le voi säp­säyt­tää ke­räi­li­jöi­tä. Kris­tit­ty­kö ei sai­si ke­räil­lä it­se tär­ke­ä­nä pi­tä­mään­sä, ku­ten per­ho­sia, muu­mi­mu­ke­ja tai pos­ti­merk­ke­jä? En­tä on­ko vää­rin os­taa osak­kei­ta ja kas­vat­taa va­ral­li­suut­taan?

Eh­kä mi­kään näis­tä ei ole pa­has­ta, kun­han sii­tä ei tule lii­an tär­ke­ää: ”Vaik­ka omai­suu­ten­ne kart­tuu, äl­kää kiin­nit­tä­kö sii­hen sy­dän­tän­ne” (Ps. 62:11).

Eri­tyi­ses­ti Jee­sus va­roit­taa mam­mo­nas­ta. Mam­mo­naa on vai­kea tyh­jen­tä­väs­ti mää­ri­tel­lä. Se ei vält­tä­mät­tä ole edes mi­tään kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, vaan se voi ol­la val­ta-ase­ma, op­pi­ar­vo tai suo­ri­tus, ku­ten mo­nes­sa maas­sa mat­kus­ta­mi­nen tai kor­ke­al­le vuo­rel­le kii­pe­ä­mi­nen.

Mam­mo­na on joka ta­pauk­ses­sa jo­ta­kin täs­tä ajas­ta ja maa­il­mas­ta, sel­lais­ta, jo­hon ih­mi­nen mie­lis­tyy ja al­kaa pal­voa kuin Ju­ma­laa. En­sim­mäi­nen käs­ky on ai­na ajan­koh­tai­nen: ”Minä olen Her­ra, si­nun Ju­ma­la­si. Si­nul­la ei saa ol­la mui­ta ju­ma­lia.”

Ja­e­tul­la sy­dä­mel­lä ei voi us­koa

Kirk­koi­sä Kyp­ri­a­nus on se­lit­tä­nyt, et­tä ih­mi­nen voi teh­dä epä­ju­ma­lan mis­tä vain, mitä pi­tää Ju­ma­laa tär­ke­äm­pä­nä. La­es­ta­dius puo­les­taan ha­vait­si, et­tä mam­mo­nan­pal­vo­jia löy­tyy va­ral­li­suus­ta­sos­ta riip­pu­mat­ta: ”Ri­kas ra­kas­taa rik­kauk­si­aan, köy­hä rie­pu­jaan.”

Il­me­ni­pä mam­mo­na mis­sä muo­dos­sa ta­han­sa, sen ta­ka­na on ai­na sie­lun­vi­hol­li­nen, Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja. Sie­lun­vi­hol­li­nen ei vält­tä­mät­tä suo­raan ke­ho­ta kiel­tä­mään Ju­ma­laa vaan pal­vo­maan mo­lem­pia.

Ju­ma­laa ja mam­mo­naa ei kui­ten­kaan voi pal­vel­la sa­ma­nai­kai­ses­ti, ku­ten vir­ren­te­ki­jä muis­tut­taa: ”Jos toi­sel­le sy­dä­men soi­sit, et tois­ta voi seu­ra­ta­kaan. Oi ih­mi­nen, va­lit­se par­hain, tuo sie­lu­si Her­ral­le var­hain, se hä­nel­le tuo ko­ko­naan.” (VK 521:2.)

Ajal­li­sis­ta aar­teis­ta ei ole apua ian­kaik­ki­suu­des­sa. Kai­kes­ta jou­tuu luo­pu­maan. Saar­naa­ja­kin ha­vait­si, et­tä rik­kaan on läh­det­tä­vä ajas­ta yh­tä alas­to­ma­na kuin hän on äi­tin­sä koh­dus­ta tul­lut, ei­kä hän voi vie­dä mu­ka­naan mi­tään sii­tä, min­kä on vai­vaa näh­den koon­nut. (Saarn. 5:14–15.)

Se tai­vaal­li­nen aar­re, jota jo­kai­sen ih­mi­sen tu­li­si ta­voi­tel­la, on pel­toon kät­ket­ty aar­re (Matt. 13:44). Tuon aar­teen saa omak­seen Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­sa. Evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma ja tuo pe­las­tuk­sen kai­kil­le, jot­ka sen us­ko­vat (Room. 1:16).

Seu­ra­kun­ta on Kris­tuk­sen ruu­mis

Mitä Jee­sus tar­koit­taa sil­mil­lä ja ruu­miil­la ja sil­lä, et­tä sil­mä on ruu­miin lamp­pu? Ruu­mis viit­taa Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan ja sil­mät us­kon sil­miin. Paa­va­lin mu­kaan Kris­tus it­se on niin kuin ih­mis­ruu­mis, joka on yk­si ko­ko­nai­suus mut­ta jos­sa on mon­ta jä­sen­tä; vaik­ka jä­se­niä on mon­ta, ne kaik­ki yh­des­sä muo­dos­ta­vat yh­den ruu­miin. Pyhä Hen­ki yh­dis­tää kaik­ki Ju­ma­lan lap­set yh­dek­si seu­ra­kun­ta­ruu­miik­si. (1. Kor. 12:12–13.) Tä­män seu­ra­kun­nan voi näh­dä vain sel­lai­sil­la sil­mil­lä, jot­ka on voi­del­tu Py­hän Hen­gen sil­mä­voi­teel­la.

Il­mes­tys­kir­jas­sa ker­ro­taan La­o­di­ke­an seu­ra­kun­nan en­ke­lis­tä, jon­ka us­kon­sil­mät oli­vat hä­mär­ty­neet. Hä­nel­le an­net­tiin oh­jeek­si hank­kia sil­mä­voi­det­ta ja teh­dä pa­ran­nus. (Ilm. 3:18–19.)

Kun on syn­nit an­teek­si ja Ju­ma­lan rau­ha omal­la­tun­nol­la, ei tar­vit­se ky­syä, mis­sä jou­kos­sa tul­laan au­tu­aak­si.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 6:19–24

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noo: ”Äl­kää koot­ko it­sel­len­ne aar­tei­ta maan pääl­le. Tääl­lä te­ke­vät koi ja ruos­te tu­ho­jaan ja var­kaat mur­tau­tu­vat si­sään ja va­ras­ta­vat. Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen. Siel­lä ei koi ei­kä ruos­te tee tu­ho­jaan ei­vät­kä var­kaat mur­tau­du si­sään ja va­ras­ta. Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si.

Sil­mä on ruu­miin lamp­pu. Jos sil­mä­si on ter­ve, koko ruu­mii­si on va­lais­tu. Jos sil­mä­si ovat huo­not, koko ruu­mii­si on pi­meä. Jos siis se valo, joka si­nus­sa on, on pi­meyt­tä, mil­lai­nen on­kaan pi­meys.

Ku­kaan ei voi pal­vel­la kah­ta her­raa. Jos hän tois­ta ra­kas­taa, hän vi­haa tois­ta; jos hän tois­ta pi­tää ar­vos­sa, hän hal­vek­sii tois­ta. Te et­te voi pal­vel­la sekä Ju­ma­laa et­tä mam­mo­naa.”