Juha Sep­pä­lä

Sekä ajal­li­nen et­tä hen­gel­li­nen lei­pä on Ju­ma­lan lah­jaa, ja hän­tä tu­lee niis­tä kiit­tää. Ruok­ki­mi­sih­me on yhä to­del­li­suut­ta.

Nel­jäs paas­to­na­jan sun­nun­tai on kes­kel­lä paas­to­nai­kaa, ja sitä on sen täh­den kut­sut­tu puo­li­paas­to­sun­nun­taik­si sekä päi­vän teks­tien myö­tä myös lei­pä­sun­nun­taik­si.

Lei­pä on jo­ka­päi­väis­tä ra­vin­toa. Mo­nil­le suo­ma­lai­sil­le mais­tuu par­hai­ten ru­kii­nen lei­pä. Van­ha sa­nan­las­ku kuu­luu­kin: lei­pä mie­hen tiel­lä pi­tää. Jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä mai­ni­taan syn­tiin­lan­kee­mus­ker­to­muk­sen yh­tey­des­sä ih­mi­sen osas­ta: ”Ot­sa hies­sä si­nun on han­kit­ta­va lei­pä­si” (1. Moos. 3: 19). Toi­meen­tu­loon liit­ty­vä lei­pä on laa­jen­net­tu­na kä­sit­tee­nä Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa: ”An­na meil­le tänä päi­vä­nä mei­dän jo­ka­päi­väi­nen lei­päm­me”. Lut­her se­lit­tää tuon koh­dan Vähä ka­te­kis­muk­ses­sa näin: ”kaik­kea, mitä ruu­miim­me ra­vin­nok­seen vält­tä­mät­tä tar­vit­see. Sii­hen kuu­lu­vat ruo­ka, juo­ma, vaat­teet, ken­gät, koti, pel­to – – hy­vät ys­tä­vät, luo­tet­ta­vat naa­pu­rit ja muu sel­lai­nen.”

Ih­mi­nen ei elä ai­no­as­taan lei­väs­tä

Van­han lii­ton kan­sa tuli kor­pi­va­el­luk­sen mat­kal­la nä­län kes­kel­lä ruo­ki­tuk­si man­nal­la ja vii­ri­äi­sil­lä. Ajal­li­nen lei­pä ja ra­vin­to ei ole kui­ten­kaan kaik­ki. Ju­ma­la ha­lu­si jo van­han lii­ton kan­sal­le osoit­taa, ”et­tei ih­mi­nen elä ai­no­as­taan lei­väs­tä, vaan kai­kes­ta mitä Her­ra sa­noo (5. Moos. 8:2–3). Ih­mi­nen tar­vit­see hen­gel­lis­tä ra­vin­toa, Ju­ma­lan sa­nan ries­kaa. Tämä lah­ja ja sen an­ti­met tu­le­vat osak­sem­me ra­hat­ta ja hin­nat­ta (Jes. 55:1).

Jee­suk­sen toi­min­taan liit­ty­vät tun­nus­te­ot. Ju­ma­lan voi­ma vai­kut­ti hä­nes­sä. Päi­vän evan­ke­liu­mi­tek­sis­sä Jee­sus on Ti­be­ri­aan­jär­ven toi­sel­la puo­lel­la ja vä­ki­jouk­ko seu­raa hän­tä. Juu­ta­lais­ten suu­ri pää­si­äis­juh­la on lä­hel­lä. Juh­laa vie­tet­tiin Egyp­tin or­juu­des­ta va­pau­tu­mi­sen muis­tok­si. Tä­hän juh­laan yh­dis­tyi his­to­ri­an saa­tos­sa myös hap­pa­mat­to­man lei­vän juh­la.

Jee­sus ruok­kii nyt suu­ren kan­san­jou­kon vii­del­lä oh­ra­lei­väl­lä ja kah­del­la ka­lal­la. Tun­nus­te­os­sa nä­kyy hä­nen ju­ma­lal­li­nen voi­man­sa. Seu­raa­va­na päi­vä­nä Jee­sus pu­huu Ju­ma­lan lei­väs­tä, joka tu­lee tai­vaas­ta ja an­taa maa­il­mal­le elä­män. Hän vas­taa tuon lei­vän ano­jil­le: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään, ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan.” (Joh. 6: 33–35.) Hän an­taa elä­män maa­il­mal­le. Hän on pää­si­äi­sen Her­ra, joka so­vit­taa koko maa­il­man ih­mis­ten syn­nit ja avaa tien jo­kai­sel­le us­ko­val­le ikui­sen elä­män osal­li­suu­teen, tai­vaal­li­seen Je­ru­sa­le­miin.

Ruok­ki­mi­sih­me ta­pah­tuu tä­nään­kin

Ruok­ki­mi­sih­meen edel­lä Fi­lip­pus to­te­aa, et­tä kah­den­sa­dan de­naa­rin lei­vis­tä ei riit­täi­si jo­kai­sel­le. Pie­ta­rin veli And­re­as ker­too po­jas­ta, jol­la on vii­si lei­pää ja kak­si ka­laa. Mi­ten ne voi­si­vat riit­tää? Jee­sus pyy­tää ope­tus­lap­si­aan ke­hot­ta­maan kan­saa is­tu­maan.

Jee­sus ot­taa lei­vät ja kiit­tää Ju­ma­laa. Tämä on mer­kit­tä­vä kuva ja esi­merk­ki. Lei­pä ja ra­vin­to on Ju­ma­lan lah­jaa, ja hän­tä tu­lee niis­tä kiit­tää. Jee­sus ja­kaa lei­vät ja ka­lat. Sii­nä­kin on hyvä kuva ja esi­merk­ki: Ju­ma­lan lah­jat on tar­koi­tet­tu ja­et­ta­vak­si. Kaik­ki vii­si­tu­hat­ta mies­tä ja muut mu­ka­na ol­leet tu­le­vat ra­vi­tuik­si. Jäl­jel­le jää vie­lä kak­si­tois­ta ko­ril­lis­ta pa­la­sia, jot­ka jäi­vät syö­mät­tä.

Ruok­ki­mi­sih­me on yhä to­del­li­suut­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Ar­mon pyy­tä­jäl­le saar­na­taan syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta. Moni evan­ke­liu­min siu­nauk­sen vas­taa­not­ta­ja ko­kee, et­tä hä­nen sie­lun­sa tu­lee ra­vi­tuk­si. Lah­jan saa­jan sy­dä­mes­sä soi kii­tos­lau­lu.

On tar­koi­tet­tu, et­tä hy­vää sa­no­maa saa ja­kaa eteen­päin. Jee­sus on lä­he­tys­käs­kys­sään ke­hot­ta­nut omi­aan me­ne­mään kaik­keen maa­il­maan saar­naa­maan ja te­ke­mään kaik­ki kan­sat hä­nen ope­tus­lap­sik­seen (Matt. 28:18–20).

Evan­ke­liu­mi­teks­ti Joh. 6:1–15

Raa­mat­tu 1992: Tä­män jäl­keen Jee­sus läh­ti Ga­li­le­an­jär­ven eli Ti­be­ri­aan­jär­ven toi­sel­le puo­len. Hän­tä seu­ra­si suu­ri vä­ki­jouk­ko, sil­lä ih­mi­set oli­vat näh­neet tun­nus­te­ot, joi­ta hän teki pa­ran­ta­mal­la sai­rai­ta. Jee­sus nou­si vuo­ren­rin­teel­le ja aset­tui ope­tus­lap­si­neen sin­ne is­tu­maan. Juu­ta­lais­ten pää­si­äis­juh­la oli lä­hel­lä. Jee­sus ko­hot­ti kat­seen­sa ja näki, et­tä suu­ri ih­mis­jouk­ko oli tu­los­sa. Hän ky­syi Fi­lip­puk­sel­ta: ”Mis­tä voi­sim­me os­taa lei­pää, et­tä he sai­si­vat syö­däk­seen?” Tä­män hän sa­noi ko­e­tel­lak­seen Fi­lip­pus­ta, sil­lä hän tie­si kyl­lä, mitä te­ki­si. Fi­lip­pus vas­ta­si: ”Kah­den­sa­dan de­naa­rin lei­vis­tä ei riit­täi­si heil­le edes pien­tä pa­laa kul­le­kin.” Sil­loin eräs ope­tus­lap­si, Si­mon Pie­ta­rin veli And­re­as, sa­noi Jee­suk­sel­le: ”Tääl­lä on poi­ka, jol­la on vii­si oh­ra­lei­pää ja kak­si ka­laa. Mut­ta mi­ten ne riit­täi­si­vät noin suu­rel­le jou­kol­le?” Jee­sus sa­noi: ”Käs­ke­kää kaik­kien aset­tua is­tu­maan.” Rin­teel­lä kas­voi re­he­vä nur­mi, ja ih­mi­set is­tuu­tui­vat maa­han. Pai­kal­la oli noin vii­si­tu­hat­ta mies­tä. Jee­sus ot­ti lei­vät, kiit­ti Ju­ma­laa ja ja­koi lei­vät syö­mään aset­tu­neil­le. Sa­moin hän ja­koi ka­lat, ja kaik­ki sai­vat niin pal­jon kuin ha­lu­si­vat. Kun kaik­ki oli­vat kyl­läi­siä, Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Ke­rät­kää täh­teek­si jää­neet pa­la­set, et­tei mi­tään me­ni­si huk­kaan.” He te­ki­vät niin, ja vii­des­tä oh­ra­lei­väs­tä ker­tyi vie­lä kak­si­tois­ta täyt­tä ko­ril­lis­ta pa­la­sia, jot­ka oli­vat jää­neet syö­mät­tä. Kun ih­mi­set nä­ki­vät, min­kä tun­nus­te­on Jee­sus teki, he sa­noi­vat: ”Tämä on to­del­la se pro­feet­ta, jon­ka oli mää­rä tul­la maa­il­maan.” Mut­ta Jee­sus tie­si, et­tä ih­mi­set ai­koi­vat vä­ki­sin teh­dä hä­nes­tä ku­nin­kaan, ja sik­si hän ve­täy­tyi taas vuo­rel­le. Hän meni sin­ne yk­sin.