Ta­pa­ni Töl­li

Hyvä sie­men on us­ko­vai­sis­sa ih­mi­sis­sä. Hy­väs­tä sie­me­nes­tä kas­va­nut sato kor­ja­taan tai­vaan ait­toi­hin, ikui­seen elä­mään.

Jee­sus pu­hui seu­raa­jil­leen pal­jon ver­tauk­sil­la, eri­tyi­ses­ti, kun hän ku­va­si Ju­ma­lan val­ta­kun­taa. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­miin kir­joi­te­tus­sa ver­tauk­ses­sa ku­va­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kyl­vö­työ­tä.

Kyl­vä­mi­nen on Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn ydin­tä. Sil­lä tar­koi­te­taan Ju­ma­lan sa­nan, us­kon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen esil­lä pi­tä­mis­tä. Jee­sus it­se kyl­vi ja lä­het­ti ope­tus­lap­sen­sa kyl­vö­työ­hön vie­mään evan­ke­liu­min ar­mol­lis­ta kut­sua ih­mi­sil­le.

Jee­sus pu­hui ai­em­min laa­jas­sa kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa elä­väs­tä Ju­ma­lan sa­nas­ta hy­vä­nä sie­me­ne­nä (Luuk. 8:4–15). Sa­nan vas­taa­not­ta­jas­sa sie­men syn­nyt­tää uu­den elä­män ja vai­kut­taa myös hy­vän he­del­män.

Evan­ke­liu­min voi­ma

Maa­il­mas­sa on ai­na hy­vän ja pa­han vä­li­nen tais­te­lu, kos­ka myös sie­lun­vi­hol­li­nen, Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, kyl­vää ah­ke­ras­ti va­hin­gol­lis­ta sie­men­tä, rik­ka­vil­jaa ja oh­dak­kei­ta. Vi­hol­li­nen on hy­vin tai­ta­va käyt­tä­mään eri kei­no­ja mo­ni­puo­li­ses­ti ja rik­ka­vil­jan, Ju­ma­lan to­tuu­den vas­tai­sen sa­nan, erot­ta­mi­nen oi­ke­an vil­jan se­as­ta voi ol­la vai­ke­aa. Moni on vas­taa­not­ta­nut vi­hol­li­sen val­he­saar­nan.

Ver­tauk­sen mu­kaan Ju­ma­lan sana on hyvä sie­men, jota Ju­ma­lan lap­set kyl­vä­vät. He elä­vät ih­mis­ten kes­kel­lä elä­män­ti­lan­teen­sa mu­kaan omal­la pai­kal­laan. Elä­vä kris­til­li­syys ei ole eris­täy­ty­nyt luos­ta­rei­hin ja kam­mi­oi­hin.

Mo­nil­la ih­mi­sil­lä maa­il­mas­sa on ol­lut ja on vai­kea näh­dä, et­tä hyvä sie­men on köy­his­sä ar­mo­lap­sis­sa, us­ko­vai­sis­sa ih­mi­sis­sä. Näin kui­ten­kin on. Pro­feet­ta Je­sa­ja ihas­te­li tätä ja sa­noi: ”Ja ei yh­den­kään asu­vai­sen pidä sa­no­man, minä olen heik­ko, et­tä kan­sal­la, joka siel­lä asuu, pi­tää ole­man syn­tien pääs­tö.” (Jes. 33:24.)

Paa­va­li ylis­ti evan­ke­liu­min voi­maa to­de­ten: ”Sil­lä en minä hä­peä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­mia; sil­lä se on Ju­ma­lan voi­ma it­se­kul­le­kin us­ko­vai­sel­le au­tuu­dek­si” (Room. 1:16).

Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon voi luot­taa. Niin te­ki­vät muun mu­as­sa is­ra­e­li­lai­set Pu­nai­sen­me­ren ran­nal­la: ”Her­ra so­tii tei­dän puo­les­tan­ne” (2. Moos. 14:14).

Kyl­vöä en­nen elon­kor­juu­ta

Kyl­vö­työs­sä ih­mis­mie­li voi jos­kus voit­taa ja tu­lee halu näh­dä kyl­vö­työn tu­lok­sia heti. Sa­nan­kyl­vä­jä ei näe kui­ten­kaan ai­na it­se työn­sä tu­lok­sia. Hä­nen teh­tä­vän­sä on kyl­vää, ei lei­ka­ta.

Ver­tauk­sen pal­ve­li­jat ky­syi­vät isän­näl­tä rik­ka­vil­jas­ta: ”Tah­dot­kos, et­tä me me­nem­me ja ko­koom­me ne?” (Matt. 13:28). Isän­tä ei an­ta­nut sii­hen lu­paa.

Jee­sus osoit­ti omal­la esi­mer­kil­lään, et­tä Ju­ma­lan työ on toi­sen­lais­ta. Myös apos­to­lit kuu­lut­ti­vat nöy­räs­ti ar­mol­lis­ta kut­sua Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Työ­tä ei teh­dä vä­ki­val­loin, vaan hen­gen mie­kal­la, elä­väl­lä Ju­ma­lan sa­nal­la. Her­ran työs­sä ei tar­vi­ta vi­haa.

Ju­ma­lan sana tuo sel­väs­ti esiin sen, et­tä ai­kaa on vä­hän ja sa­don­kor­juu on tu­los­sa. Lo­pul­ta hy­väs­tä sie­me­nes­tä kas­va­nut sato kor­ja­taan tai­vaan ait­toi­hin, ikui­seen elä­mään. Oh­dak­keet ja rik­ka­vil­jat koo­taan lyh­teik­si ja pol­te­taan.

Vie­lä on kui­ten­kin kyl­vön ai­ka. Evan­ke­liu­mia tar­jo­taan us­kot­ta­vak­si. Pie­ta­ri ke­hot­ti toi­sen kir­jeen lo­pus­sa: ”Mi­nun rak­kaa­ni, et­tä te näi­tä odo­tat­te, niin ah­ke­roit­kaat, et­tä te hä­nen edes­sän­sä puh­taik­si ja nuh­teet­to­mik­si rau­has­sa löy­det­täi­siin; ja lu­ke­kaat mei­dän Her­ran Je­suk­sen Kris­tuk­sen pit­kä­mie­li­syys tei­dän au­tuu­dek­sen­ne.” (2. Piet. 3:14–15). Ju­ma­lan ar­mo on mit­taa­mat­to­man suu­ri.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 13:24–30

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus esit­ti ope­tus­lap­sil­leen ver­tauk­sen tai­vas­ten val­ta­kun­nas­ta: ”Mies kyl­vi pel­toon­sa hy­vää sie­men­tä. Mut­ta kun kaik­ki nuk­kui­vat, hä­nen vi­ha­mie­hen­sä tuli, kyl­vi veh­nän se­kaan rik­ka­vil­jaa ja meni pois. Kun vil­ja nou­si oraal­le ja al­koi teh­dä täh­kää, rik­ka­vil­ja­kin tuli nä­ky­viin. Työ­mie­het me­ni­vät sil­loin isän­tän­sä luo ja sa­noi­vat hä­nel­le: ’Her­ra, et­kö sinä kyl­vä­nyt pel­too­si hy­vää sie­men­tä? Mis­tä sii­hen on tul­lut rik­ka­vil­jaa?’ Isän­tä sa­noi heil­le: ’Se on vi­ha­mie­he­ni työ­tä.’ Mie­het ky­syi­vät sil­loin hä­nel­tä: ’Tah­dot­ko, et­tä me­nem­me kit­ke­mään sen pois?’ ’En’, hän vas­ta­si, ’te voit­te rik­ka­vil­jaa koo­tes­san­ne nyh­tää sen mu­ka­na veh­nää­kin. An­ta­kaa nii­den kas­vaa yh­des­sä elon­kor­juu­seen as­ti. Kun sen ai­ka tu­lee, minä sa­non kor­juu­vä­el­le: Koot­kaa en­sin rik­ka­vil­ja ja si­to­kaa se kim­puik­si, et­tä se pol­tet­tai­siin. Mut­ta veh­nä kor­jat­kaa ait­taa­ni.’”

Bib­lia: Toi­sen ver­tauk­sen pani hän hei­dän eteen­sä, sa­no­en: tai­vaan val­ta­kun­ta on ih­mi­sen ver­tai­nen, joka kyl­vi hy­vän sie­me­nen pel­toon­sa. Mut­ta ih­mis­ten maa­tes­sa tuli hä­nen vi­hol­li­sen­sa ja kyl­vi oh­dak­kei­ta ni­suin se­kaan, ja meni pois. Mut­ta kuin oras ru­pe­si kas­va­maan ja he­del­män kan­toi, sil­loin nä­kyi­vät myös oh­dak­keet. Mut­ta per­heen isän­nän pal­ve­li­jat tu­li­vat ja sa­noi­vat hä­nel­le: Her­ra, et­kös hy­vää sie­men­tä kyl­vä­nyt pel­toos? Mis­tä siis sil­lä on oh­dak­keet? Niin sa­noi hän heil­le: vi­ha­mies sen teki. Mut­ta pal­ve­li­at sa­noi­vat hä­nel­le: tah­dot­kos, et­tä me me­nem­me ja ko­koom­me ne? Mut­ta hän sa­noi: en, et­tet­te oh­dak­kei­ta koo­tes­san­ne myös tem­pai­si yn­nä hei­dän kans­san­sa ni­su­ja pois. Sal­li­kaat mo­lem­mat kas­vaa elon-ai­kaan as­ti; ja elon-ajal­la sa­non minä elo­mie­hil­le: koot­kaat en­sin oh­dak­keet, ja si­to­kaat hei­tä lyh­tei­siin pol­tet­taa, mut­ta ni­sut koot­kaat mi­nun ait­taa­ni.