Har­ri Kor­te­nie­mi

Jee­sus tuli maa­il­maan, jot­ta hen­gel­li­ses­ti so­ke­at voi­si­vat evan­ke­liu­min voi­mal­la pa­ran­tua syn­ti­sai­rau­des­taan ja pääs­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan asuk­kaik­si.

Jee­sus oli ol­lut temp­pe­lis­sä. Juu­ta­lai­set oli­vat suut­tu­neet hä­nen sa­nois­taan. He al­koi­vat nouk­kia jo maas­ta ki­viä heit­tääk­seen niil­lä Jee­sus­ta, mut­ta tämä eh­ti läh­teä pois hei­dän luo­taan. (Joh. 8:48–59.)

Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä ker­ro­taan, et­tä Jee­suk­sen pois­tu­es­sa ope­tus­las­ten­sa kans­sa temp­pe­lis­tä he koh­ta­si­vat tien vie­res­sä is­tu­van so­ke­an mie­hen.

Sai­raus – syn­nin seu­raus­ta?

Ope­tus­lap­set ha­lu­si­vat tie­tää syyn sai­rau­del­le, joka oli vai­van­nut tien­var­res­sa is­tu­nut­ta mies­tä syn­ty­mäs­tä saak­ka. He poh­ti­vat, ke­nen te­ke­män syn­nin vuok­si mies oli syn­ty­nyt so­ke­a­na.

Jee­sus tor­jui aja­tuk­sen, et­tä mies oli so­keu­tu­nut omien tai hä­nen van­hem­pien­sa syn­tien vuok­si. Jee­sus teki pal­jon ih­mei­tä pa­ran­ta­en sai­rai­ta, jot­ta ih­mi­set us­koi­si­vat Ju­ma­lan lä­het­tä­neen hä­net. Hän kään­si vas­tauk­ses­saan ope­tus­las­ten aja­tuk­set Ju­ma­lan täy­del­li­seen luo­mis­työ­hön: ”jot­ta Ju­ma­lan teot tu­li­si­vat hä­nes­sä jul­ki”.

Päi­vän ja va­lon lap­si­na

Jee­sus ke­hot­ti ope­tus­lap­sia te­ke­mään nii­tä te­ko­ja, joi­ta Ju­ma­la meil­tä ih­mi­sil­tä odot­taa ”nyt, kun on vie­lä päi­vä”. Jee­sus on maa­il­man valo. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen kul­kee tääl­lä maa­il­mas­sa päi­vän ja va­lon lap­se­na. Ai­ko­jen lo­pus­sa tu­lee yö, hen­gel­li­nen pi­meys, ei­kä ku­kaan voi enää teh­dä Ju­ma­lan sa­nan kyl­vö­työ­tä.

Ruok­ki­mi­sih­meen jäl­kei­se­nä päi­vä­nä ih­mi­set ky­se­li­vät: ”Mitä mei­dän tu­lee teh­dä, et­tä te­kom­me oli­si­vat Ju­ma­lan te­ko­ja?” Jee­sus vas­ta­si: ”Us­ko­kaa hä­neen, jon­ka Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt. Se on Ju­ma­lan teko.” (Joh. 6:28–29.)

Hul­luut­ta vai us­kon saar­naa?

Sen jäl­keen, kun Jee­sus oli to­den­nut ole­van­sa maa­il­man valo, hän syl­käi­si maa­han ja teki syl­jes­tä tah­naa, jol­la si­ve­li so­ke­an sil­mät. Jee­sus käs­ki mie­hen men­nä pe­sey­ty­mään Si­lo­an al­taal­le. So­kea us­koi Jee­suk­sen sa­nat, pe­sey­tyi ja ta­pah­tui suu­ri ih­me: syn­ty­mäs­tä saak­ka so­ke­a­na ol­lut mies al­koi näh­dä!

Var­maan mo­nien mie­les­tä tuo Jee­suk­sen an­ta­ma oh­je oli hul­luut­ta, mut­ta mie­hel­le se oli us­kon saar­naa. Paa­va­li­kin kir­joit­ti: ”Ju­ma­la on kyl­lä osoit­ta­nut vii­sau­ten­sa, mut­ta kun maa­il­ma ei omas­sa vii­sau­des­saan op­pi­nut tun­te­maan Ju­ma­laa, Ju­ma­la kat­soi hy­väk­si ju­lis­taa hul­luut­ta ja näin pe­las­taa ne, jot­ka us­ko­vat” (1. Kor. 1:21).

So­ke­a­na syn­ty­neen luon­nol­li­set sil­mät al­koi­vat näh­dä, mut­ta vie­lä suu­rem­paa oli se, et­tä mies pa­ra­ni evan­ke­liu­min us­ko­mi­sen voi­mas­ta syn­nin so­keu­des­ta (Joh. 9:38).

Hen­gel­li­ses­ti so­kea ei us­ko

So­ke­an mie­hen tun­te­neet ih­mi­set häm­mäs­te­li­vät muu­tos­ta. Osa heis­tä us­koi mie­hen pa­ran­tu­neen, mut­ta osa luu­li nä­ke­vän­sä vain jon­kun sa­man­nä­köi­sen mie­hen.

Pa­ran­tu­nut it­se ker­toi: ”Kyl­lä se olen minä.” Hän ker­ta­si fa­ri­seuk­sil­le­kin tar­kas­ti, mitä Jee­sus oli hä­nel­le teh­nyt, mut­ta he suut­tui­vat hä­nel­le (Joh. 9:10-38). Jee­sus sai sii­tä ai­heen opet­taa fa­ri­seuk­sia sa­no­mal­la, et­tä hän oli tul­lut tuo­maan tuo­mi­on, jol­loin ”so­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja nä­ke­vis­tä tu­lee so­kei­ta”. Jee­suk­sen sa­nat sat­tui­vat fa­ri­seuk­siin, sil­lä juu­ri he oli­vat hen­gel­li­ses­ti so­kei­ta, mut­ta väit­ti­vät nä­ke­vän­sä.

Ju­ma­la kut­suu

Kaut­ta ai­ko­jen sai­rau­det ovat ko­e­tel­leet yk­sit­täi­siä ih­mi­siä tai laa­jem­pia ih­mis­jouk­ko­ja. Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa ajal­lis­ta sai­raut­ta suu­rem­pi on kui­ten­kin syn­ti­sai­raus. Jee­sus ju­lis­ti: ”Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. En minä ole tul­lut kut­su­maan hurs­kai­ta, vaan syn­ti­siä.” (Mark. 2:17.)

Syn­neis­tä pa­ran­ta­va evan­ke­liu­mi on omis­tet­ta­vis­sa vie­lä tä­nä­kin ai­ka­na Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ju­lis­te­tus­sa syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ilo­sa­no­mas­sa: syn­nit on lupa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja so­vin­to­ve­res­sä.

Evan­ke­liu­mi: Joh. 9:1–7, 39–41

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus näki tien si­vus­sa mie­hen, joka oli syn­ty­mäs­tään saak­ka ol­lut so­kea. Ope­tus­lap­set ky­syi­vät hä­nel­tä: ”Rab­bi, kuka on teh­nyt sen syn­nin, jon­ka vuok­si hän on syn­ty­nyt so­ke­a­na? Hän it­se­kö vai hä­nen van­hem­pan­sa?” Jee­sus vas­ta­si: ”Ei hän ei­vät­kä hä­nen van­hem­pan­sa. Niin on ta­pah­tu­nut, jot­ta Ju­ma­lan teot tu­li­si­vat hä­nes­sä jul­ki. Nyt, kun vie­lä on päi­vä, mei­dän on teh­tä­vä nii­tä te­ko­ja, joi­ta lä­het­tä­jä­ni meil­tä odot­taa. Tu­lee yö, ei­kä sil­loin ku­kaan ky­ke­ne te­ke­mään työ­tä. Niin kau­an kuin olen maa­il­mas­sa, minä olen maa­il­man valo.” Näin sa­not­tu­aan Jee­sus syl­käi­si maa­han, teki syl­jes­tä tah­naa, si­ve­li sitä mie­hen sil­miin ja sa­noi: ”Mene Si­lo­an al­taal­le ja pe­sey­dy.” - Al­taan nimi mer­kit­see: lä­he­tet­ty. - Mies meni, pe­sey­tyi ja pa­la­si nä­ke­vä­nä. – – Jee­sus sa­noi: ”Minä olen tul­lut tä­hän maa­il­maan pan­nak­se­ni toi­meen tuo­mi­on: so­ke­at saa­vat nä­kön­sä ja nä­ke­vis­tä tu­lee so­kei­ta.” Muu­ta­mat fa­ri­seuk­set, jot­ka oli­vat sii­nä lä­hel­lä, ky­syi­vät tä­män kuul­les­saan: ”Et kai tar­koi­ta, et­tä me­kin olem­me so­kei­ta?” Jee­sus vas­ta­si: ”Jos oli­sit­te so­kei­ta, tei­tä ei syy­tet­täi­si syn­nis­tä, mut­ta te väi­tät­te nä­ke­vän­ne, ja sen täh­den syn­ti py­syy teis­sä.”

Bib­lia: Ja Je­sus, käy­den ohit­se, näki ih­mi­sen, joka oli so­ki­a­na syn­ty­nyt. Ja hä­nen ope­tus­lap­sen­sa ky­syi­vät hä­nel­tä, sa­no­en: Mes­ta­ri, kuka syn­tiä teki, tä­mä­kö eli hä­nen van­hem­pan­sa, et­tä hä­nen piti so­ki­a­na syn­ty­män? Je­sus vas­ta­si: ei tämä syn­tiä teh­nyt ei­kä hä­nen van­hem­pan­sa; mut­ta et­tä Ju­ma­lan työt hä­nes­sä il­moi­tet­tai­siin. Mi­nun tu­lee teh­dä hä­nen töi­tän­sä, joka mi­nun lä­het­ti, niin kau­van kuin päi­vä on. Yö tu­lee, kos­ka ei ken­kään tai­da työ­tä teh­dä. Niin­kau­van kuin minä olen maa­il­mas­sa, niin olen minä maa­il­man val­keus. Kuin hän tä­män sa­no­nut oli, syl­ki hän maa­han ja teki loan syl­jes­tä ja voi­te­li so­ki­an sil­mät lo­al­la, ja sa­noi hä­nel­le: mene ja pese it­ses lam­mi­kos­sa Si­lo­am, se on niin pal­jo kuin: lä­he­tet­ty. Niin hän meni ja pesi it­sen­sä ja tuli nä­ke­mään. – – Ja Je­sus sa­noi: minä tu­lin tuo­mi­ol­le tä­hän maa­il­maan, et­tä ne, jot­ka ei näe, pi­tää nä­ke­män, ja ne, jot­ka nä­ke­vät, pi­tää so­ki­ak­si tu­le­man. Ja muu­ta­mat Pha­ri­se­a­lai­sis­ta, jot­ka hä­nen ty­kö­nän­sä oli­vat, kuu­li­vat nä­mät ja sa­noi­vat hä­nel­le: olem­me­ko me­kin so­ki­at? Je­sus sa­noi heil­le: jos te so­ki­at oli­sit­te, niin ei oli­si teil­lä syn­tiä; mut­ta et­tä te sa­not­te: me nä­em­me, sen­täh­den tei­dän syn­tin­ne py­syy.