Pau­li Ki­vi­o­ja

Lä­hei­sen me­net­tä­mi­seen liit­ty­vät suru, kyy­ne­leet, hil­jai­suus, yk­si­näi­syys ja ru­kouk­set mut­ta myös ih­mis­ten osa­not­to ja loh­du­tus. Ju­ma­lan sa­nan an­ta­ma to­dis­tus hei­dän osas­taan loh­dut­taa kaik­kein eni­ten.

Py­häin­päi­vä­nä muis­tel­laan edes­men­nei­tä Raa­ma­tun py­hiä sekä his­to­ri­an eri vai­heis­sa elä­nei­tä py­hiä. Hei­tä ei pal­vo­ta ei­kä ru­koil­la, vaan he ovat meil­le esi­ku­val­li­sia us­kos­saan. Elä­mäs­sään he ei­vät ai­na ole ol­leet esi­mer­kil­li­siä. He­kin jou­tui­vat tur­vau­tu­maan an­teek­si­an­ta­muk­seen ja Kris­tuk­sen täy­del­li­syy­teen. Py­häin­päi­vä on myös kaik­kien us­ko­vien vai­na­jien muis­to­päi­vä, jol­lai­se­na se tu­lee lä­hel­le mei­tä, jot­ka su­rem­me me­net­tä­mi­äm­me ih­mi­siä.

Jee­sus pu­hui au­tuuk­sien vuo­rel­la

Py­hiä ovat kaik­ki us­ko­vat, ei­vät vain edes­men­neet. Kak­si­o­sai­se­na em­me tätä ha­vait­se, mut­ta py­hyy­tem­me on­kin Kris­tuk­sen py­hyyt­tä, us­kos­sa omis­tet­tu­na. Kris­tit­ty on sa­ma­nai­kai­ses­ti van­hurs­kas ja syn­ti­nen, pyhä ja paha.

Päi­vän pe­rin­tei­nen evan­ke­liu­mi on osa Jee­suk­sen vuo­rel­la pi­tä­mää saar­naa, jon­ka hän koh­dis­ti ope­tus­lap­sil­leen. Paik­kaa ni­mi­te­tään myös au­tuuk­sien vuo­rek­si, kos­ka Jee­sus pu­huu au­tu­ais­ta, on­nel­li­sis­ta ja on­ni­tel­ta­vis­ta ih­mi­sis­tä.

Voi he­rät­tää ih­me­tys­tä se, et­tä Jee­sus ni­me­ää au­tu­aik­si köy­hät, mur­heel­li­set, kär­si­vät, näl­käi­set, ja­noi­set ja vai­no­tut. He ovat kui­ten­kin on­nel­li­sia sen vuok­si, mitä he saa­vat: tai­vas­ten val­ta­kun­nan, loh­du­tuk­sen, pe­rin­nön, tyy­dy­tyk­sen näl­kään­sä ja ja­noon­sa, Ju­ma­lan lap­sen ni­men ja suu­ren pal­kan tai­vaas­sa.

Ju­ma­la on sy­dä­men aar­re

Ih­mi­sen sy­vin on­ni ei ole maal­li­sis­sa hy­vis­sä olo­suh­teis­sa vaan Ju­ma­lan lä­hei­syy­des­sä. Van­han tes­ta­men­tin Joo­sef oli van­keu­des­sa­kin on­nel­li­nen mies, sil­lä Her­ra oli hä­nen kans­san­sa.

Köy­hyys, jo­hon evan­ke­liu­mis­sa vii­ta­taan, mer­kit­see juu­ri tätä: vain Ju­ma­la on sy­dä­men rik­kau­te­na ja aar­tee­na, ei ole mui­ta ju­ma­lia hä­nen rin­nal­laan. Näin täs­sä Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa yh­dy­tään en­sim­mäi­sen käs­kyn ope­tuk­seen.

Vii­den­teen käs­kyyn liit­tyy puo­les­taan kär­si­väl­li­syys ja maan pe­rin­tä. Ajal­li­ses­sa mie­les­sä­kin rii­te­li­jät me­net­tä­vät lo­pul­ta kai­ken. Kah­dek­san­teen käs­kyn mu­kai­sia ovat rau­han­te­ki­jät. He ei­vät pu­heil­laan va­hin­goi­ta toi­sia ei­kä hei­dän mai­net­taan, vaan saa­vat so­vin­non ai­kaan.

Nä­em­me, et­tä Jee­suk­sen ope­tus ei ol­lut uut­ta, vaan jo Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa an­net­tua Ju­ma­lan il­moi­tus­ta ja omas­sa tun­nos­sa ole­vaa rak­kau­den la­kia.

Evan­ke­liu­mi puh­dis­taa

Sy­dä­men puh­taus, joka se­kin on au­tu­ai­den tun­to­merk­ki, syn­tyy kui­ten­kin vain evan­ke­liu­min us­ko­mi­ses­ta, ei lain te­ko­jen te­ke­mi­ses­tä. Evan­ke­liu­mis­sa nä­kyy jo tääl­lä ajas­sa Isän Ju­ma­lan lep­py­neet ja ra­kas­ta­vat kas­vot. Paa­va­li ni­mit­tää evan­ke­liu­mia myös Kris­tuk­sen kas­vo­jen lois­teek­si, kirk­kau­dek­si.

Tai­vaan kirk­kau­des­sa saam­me ker­ran kat­sel­la Ju­ma­laam­me ja Va­pah­ta­jaam­me kas­vois­ta kas­voi­hin. Sil­loin ei enää muis­te­ta vai­no­ja, val­hei­ta ei­kä ris­tiä, jot­ka tääl­lä oli­vat osa­nam­me.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 5:1–12

Raa­mat­tu 1992: Näh­des­sään kan­san­jou­kot Jee­sus nou­si vuo­rel­le. Hän is­tuu­tui, ja ope­tus­lap­set tu­li­vat hä­nen luok­seen. Sil­loin hän al­koi pu­hua ja opet­ti hei­tä näin: ”Au­tu­ai­ta ovat hen­ges­sään köy­hät, sil­lä hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta mur­heel­li­set: he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­ai­ta kär­si­väl­li­set: he pe­ri­vät maan. Au­tu­ai­ta ne, joil­la on van­hurs­kau­den näl­kä ja jano: hei­dät ra­vi­taan. Au­tu­ai­ta ne, jot­ka toi­sia ar­mah­ta­vat: hei­dät ar­mah­de­taan. Au­tu­ai­ta puh­das­sy­dä­mi­set: he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­ai­ta rau­han­te­ki­jät: he saa­vat Ju­ma­lan lap­sen ni­men. Au­tu­ai­ta ovat ne, joi­ta van­hurs­kau­den vuok­si vai­no­taan: hei­dän on tai­vas­ten val­ta­kun­ta. Au­tu­ai­ta olet­te te, kun tei­tä mi­nun täh­te­ni her­ja­taan ja vai­no­taan ja kun teis­tä val­heel­li­ses­ti pu­hu­taan kaik­kea pa­haa. Iloit­kaa ja rie­muit­kaa, sil­lä palk­ka, jon­ka te tai­vais­sa saat­te, on suu­ri. Niin­hän vai­not­tiin pro­feet­to­ja­kin, jot­ka eli­vät en­nen tei­tä.”

Bib­lia: Mut­ta kuin hän näki kan­san, as­tui hän ylös vuo­rel­le, ja kuin hän oli is­tu­nut, tu­li­vat hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nen ty­kön­sä. Niin hän ava­si suun­sa, opet­ti hei­tä ja sa­noi: Au­tu­aat ovat hen­gel­li­ses­ti vai­vai­set; sil­lä hei­dän on tai­vaan val­ta­kun­ta. Au­tu­aat ovat mur­heel­li­set; sil­lä he saa­vat loh­du­tuk­sen. Au­tu­aat ovat si­vi­ät; sil­lä he saa­vat maan pe­riä. Au­tu­aat ovat, jot­ka isoo­vat ja ja­noo­vat van­hurs­kaut­ta; sil­lä he ra­vi­taan. Au­tu­aat ovat lau­pi­aat; sil­lä he saa­vat lau­piu­den. Au­tu­aat ovat puh­taat sy­dä­mes­tä; sil­lä he saa­vat näh­dä Ju­ma­lan. Au­tu­aat ovat rau­han te­ki­ät; sil­lä ne pi­tää Ju­ma­lan po­jik­si kut­sut­ta­man. Au­tu­aat ovat, jot­ka van­hurs­kau­den täh­den vai­no­taan; sil­lä hei­dän on tai­vaan val­ta­kun­ta. Au­tu­aat olet­te te, kuin he pilk­kaa­vat ja vai­noo­vat tei­tä, ja pu­hu­vat kaik­ki­nais­ta pa­huut­ta tei­tä vas­taan, val­he­tel­len mi­nun täh­te­ni. Iloit­kaat ja rie­muit­kaat; sil­lä tei­dän palk­kan­ne on suu­ri tai­vais­sa. Sil­lä näin he vai­no­si­vat prop­he­tai­ta, jot­ka tei­dän edel­län­ne oli­vat.