Har­ri Hy­vä­ri

Ar­mon kaut­ta ih­mi­nen saa pe­las­tuk­sen ja syn­tien an­teek­si­an­non.Tämän sun­nun­tain kir­kol­li­se­na ai­hee­na on an­sait­se­ma­ton ar­mo.

Erääs­sä Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa kym­me­nen­tu­han­nen ta­len­tin ve­lal­li­nen sai vel­kan­sa an­teek­si il­man omia an­si­oi­ta. Ih­mi­sel­le ei ole mah­dol­li­suut­ta an­sai­ta ikuis­ta elä­mää tai­vaas­sa omil­la te­oil­laan, ei­kä myös­kään vir­heet­tö­mäl­lä va­el­luk­sel­la.

Ar­moon tyy­ty­mi­nen

Ih­mi­set ovat poh­jim­mil­taan syn­ti­siä ja lan­ke­a­vat syn­tiin aja­tuk­sin, te­oin ja lai­min­lyön­nein. Apos­to­li Paa­va­li pyy­si Ju­ma­lal­ta, et­tä hän sai­si hel­po­tus­ta syn­nin hou­ku­tuk­siin, et­tei enää lan­ke­ai­si. Hä­nel­le vas­tat­tiin: ”’Mi­nun ar­mo­ni riit­tää si­nul­le. Voi­ma tu­lee täy­del­li­sek­si heik­kou­des­sa.’ Sen täh­den yl­pei­len mie­luum­min heik­kou­des­ta­ni, jot­ta mi­nuun aset­tui­si Kris­tuk­sen voi­ma.” (2. Kor. 12:9.)

Ih­mi­syy­teen kuu­luu, et­tä saat­taa usein tun­tua vai­ke­al­ta ol­la tois­ten avun va­ras­sa ja tun­nus­taa heik­kou­ten­sa. Us­ko­mi­sen asi­as­sa jou­tuu­kin usein nöyr­ty­mään pa­ran­nuk­sen as­ke­lil­le, kun omat voi­mat ei­vät ole riit­tä­neet. Näis­sä ti­lan­teis­sa voi kui­ten­kin ko­kea, kuin­ka ar­mo on riit­tä­nyt, kun on saa­nut syn­nit an­teek­si.

Lu­paus hy­väs­tä pal­kas­ta

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä pu­hu­taan työn­te­os­ta ja pal­kan­mak­sus­ta. Jee­suk­sen ver­tauk­ses­sa isän­tä palk­ka­si työ­mie­hiä vii­ni­tar­haan­sa. Osa aloit­ti työn aa­mu­var­hai­sel­la, mut­ta päi­vän mit­taan tuli uu­sia työ­mie­hiä, jot­ka te­ki­vät ly­hy­em­män työ­päi­vän. Tun­tui­si rei­lul­ta, et­tä pi­tem­pään työs­ken­nel­leet sai­si­vat pa­rem­man pal­kan kuin ly­hy­en työ­päi­vän teh­neet.

Vii­ni­tar­han isän­tä oli lu­van­nut kai­kil­le sa­man pal­kan ja tä­män hän mak­soi­kin. Jee­suk­sen ope­tus­lap­set ky­se­li­vät Jee­suk­sel­ta: ”En­tä me?” ky­syi sil­loin Pie­ta­ri. ”Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?” (Matt. 19:27.) Heil­le lu­vat­tiin hyvä palk­ka. Jee­sus sa­noi: ”Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män” (Matt. 19:29).

Näin Ju­ma­la on lu­van­nut siu­na­ta lap­si­aan jo ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä. Ju­ma­lan suur­ta siu­naus­ta saa ih­me­tel­lä ja ol­la sii­tä kii­tol­li­nen. Elä­vän us­kon pää­mää­rä­nä ja pal­kin­to­na on ian­kaik­ki­nen elä­mä tai­vaas­sa. Us­ko­vai­set ei­vät ole us­ko­mas­sa ajal­lis­ta elä­mää var­ten.

Us­ko vie pe­ril­le

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­ti elä­män­sä lop­pu­vai­hees­sa Ti­mo­teuk­sel­le: ”Mi­nua odot­taa nyt van­hurs­kau­den sep­pe­le, jon­ka Her­ra, oi­keu­den­mu­kai­nen tuo­ma­ri, on an­ta­va mi­nul­le tu­le­mi­sen­sa päi­vä­nä, ei­kä vain mi­nul­le vaan kai­kil­le, jot­ka har­taas­ti odot­ta­vat hä­nen il­mes­ty­mis­tään” (2. Tim. 4:8). Kai­kil­le elä­vän us­kon omis­ta­jil­le lu­va­taan sama pal­kin­to.

Jo­han­nes näki Pat­mos-luo­dol­la aa­vis­tuk­sen tai­vaan ilos­ta ja kir­joit­taa sii­tä seu­raa­vas­ti: ”Näl­kä ei hei­tä enää vai­vaa, ei jano, enää ei hei­tä pol­ta au­rin­ko ei­kä paah­ta­va hel­le. Ka­rit­sa, joka on val­tais­tui­men edes­sä, kait­see hei­tä ja vie hei­dät elä­män ve­den läh­teil­le, ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet.” (Ilm. 7:16–17.) Tätä pal­kin­toa var­ten kan­nat­taa kil­voi­tel­la us­ko­mas­sa elä­män lop­puun saak­ka.

Evan­ke­liu­mi: Matt. 20:1–16

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Tai­vas­ten val­ta­kun­taa voi ver­ra­ta isän­tään, joka aa­mu­var­hai­sel­la läh­ti palk­kaa­maan työ­mie­hiä vii­ni­tar­haan­sa. Hän sopi mies­ten kans­sa yh­den de­naa­rin päi­vä­pal­kas­ta ja lä­het­ti hei­dät vii­ni­tar­haan. Päi­vän kol­man­nel­la tun­nil­la hän läh­ti taas ulos ja näki, et­tä to­ril­la sei­soi vie­lä mie­hiä jou­ten. ’Men­kää te­kin vii­ni­tar­haan’, hän sa­noi heil­le, ’minä mak­san teil­le sen, mitä kuu­luu mak­saa.’ Mie­het läh­ti­vät. Kuu­den­nen ja yh­dek­sän­nen tun­nin ai­kaan isän­tä läh­ti taas ulos ja teki sa­moin. Kun hän sit­ten meni ulos yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, hän näki vie­lä­kin muu­ta­mia jou­ti­lai­ta ja ky­syi heil­tä: ’Mik­si te sei­sot­te tääl­lä kai­ken päi­vää toi­met­to­mi­na?’ ’Ku­kaan ei ole pal­kan­nut mei­tä’, he vas­ta­si­vat. Hän sa­noi mie­hil­le: ’Men­kää te­kin mi­nun vii­ni­tar­haa­ni.’ Kun sit­ten tuli il­ta, vii­ni­tar­han omis­ta­ja sa­noi ti­lan­hoi­ta­jal­leen: ’Kut­su työ­mie­het ja mak­sa heil­le palk­ka, vii­mek­si tul­leil­le en­sin ja en­sim­mäi­sil­le vas­ta sit­ten.’ Ne, jot­ka oli pal­kat­tu yh­den­nel­lä­tois­ta tun­nil­la, tu­li­vat ja sai­vat ku­kin de­naa­rin­sa. Kun en­sik­si pal­ka­tut tu­li­vat, he luu­li­vat saa­van­sa enem­män, mut­ta he­kin sai­vat vain de­naa­rin. Sil­loin he nos­ti­vat me­te­lin ja sa­noi­vat isän­näl­le: ’Nämä vii­mek­si tul­leet te­ki­vät työ­tä yh­den ai­no­an tun­nin, ja sil­ti sinä an­nat heil­le sa­man kuin meil­le, jot­ka olem­me kan­ta­neet päi­vän kuor­man ja hel­teen.’ Mut­ta isän­tä sa­noi yh­del­le mie­his­tä: ’Ys­tä­vä­ni, en­hän minä tee si­nul­le vää­ryyt­tä. Em­me­kö me so­pi­neet de­naa­ris­ta? Ota oma­si ja mene. Minä tah­don mak­saa täl­le vii­mek­si tul­leel­le sa­man kuin si­nul­le, ja kai minä saan omal­la­ni teh­dä mitä ha­lu­an? Kat­sot­ko sinä kar­saas­ti sitä, et­tä minä olen hyvä?’ Näin vii­mei­set tu­le­vat en­sim­mäi­sik­si ja en­sim­mäi­set vii­mei­sik­si.”