JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Puhutaan maasta ja taivaasta

Sota vei kodin kahdesti Viipurissa

Puhutaan maasta ja taivaasta
2.12.2022 14.00

Juttua muokattu:

2.12. 08:52
2022120208520520221202140000

Päi­viö Kart­tu­nen

Kar­ja­lai­nen iloi­suus ja vie­raan­va­rai­suus on ko­et­ta­vis­sa, kun me­nee An­ne­li ja Es­ko Lei­pä­län ko­tiin Haa­pa­jär­ven Ok­sa­val­le. Pöy­däs­sä on iso kul­hol­li­nen An­ne­lin lei­po­mia kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta, ja Es­ko toi­mit­taa koh­ta vie­rai­ta sa­vu­sau­naan. Lei­pä­löi­den ty­tär An­na-Mai­ja Hil­tu­nen on tul­lut käy­mään Ii­sal­mes­ta kol­men tyt­tä­ren­sä ja poi­kan­sa kans­sa. Myös naa­pu­ris­sa asu­va Lei­pä­löi­den poi­ka Ant­ti Lei­pä­lä on tul­lut pii­pah­ta­maan. Pai­kal­la on siis kol­me su­ku­pol­vea.

Sota ja sen jäl­kei­nen ajan­jak­so on jää­nyt elä­väs­ti Lei­pä­län pa­ris­kun­nan mie­leen. Sa­moin he muis­ta­vat van­hem­pien­sa ker­to­muk­set rin­ta­mil­ta. Pom­mi­tus­ten ää­net, evak­ko­mat­ka, ko­ti­seu­tu­jen jät­tä­mi­nen ja uu­sien ih­mis­ten tulo ko­tei­hin ovat jää­neet py­sy­väs­ti mie­leen.

An­ne­lin lap­suu­den­ko­ti oli Vii­pu­ris­sa Lii­ma­tas­sa, ja lap­sia per­hees­sä oli sil­loin kol­me. Isä oli muu­ra­ri, ja äi­ti kävi lei­po­mos­sa töis­sä.

– Olin ne­li­vuo­ti­as, kun tal­vi­so­ta al­koi. So­dan ää­net kuu­lui­vat, ja isä jou­tui rin­ta­mal­le. Läh­dim­me sil­loin äi­ti­ni ja sis­ko­je­ni An­jan ja Rai­lin kans­sa evak­koon Hä­meen lää­niin Kos­kel­le. Siel­lä asuim­me kyl­mäs­sä ja ha­ta­ras­sa mö­kis­sä toi­sen evak­ko­per­heen kans­sa. Ikä­vän ja pe­lon kes­kel­lä loh­du­tin äi­tiä, et­tä älä it­ke, sil­lä kol­mas­tois­ta päi­vä maa­lis­kuu­ta vi­hol­li­nen läh­tee Vii­pu­ris­ta. Näin sit­ten ta­pah­tui­kin, An­ne­li muis­te­lee ih­meel­lis­tä sat­tu­maa.

Hän jat­kaa, kuin­ka so­dan kes­kel­tä hei­dät lä­he­tet­tiin edel­leen Ruot­siin, aluk­si las­ten­ko­tiin.

– Ker­ran is­tuim­me sis­kon kans­sa rin­nak­kain por­tais­sa ja ikä­vöim­me äi­tiä ja isää. Sa­noin sis­kol­le­ni, et­tä lau­le­taan En­ke­li tai­vaan, et­tä it­ket­täs pa­rem­min. Ja niin me lau­loim­me.

Vä­li­rau­han tul­les­sa lap­set tuo­tiin Suo­meen ja ta­kai­sin Vii­pu­riin.

– Isäm­me al­koi ra­ken­taa uut­ta ta­loa meil­le. En­sin hän ra­ken­si pi­ha­ra­ken­nuk­sen, mis­sä voi­tiin asua. Jat­ko­so­dan alet­tua muis­tan, kun vi­hol­li­sen pom­mit rä­jäh­te­li­vät ko­tim­me lä­hel­lä.

Sil­loin An­ne­li toi­mi­tet­tiin sis­kon­sa kans­sa jäl­leen evak­koon Ruot­siin.

– Olim­me puo­li­tois­ta vuot­ta Ruot­sis­sa ja pa­la­sim­me Suo­meen vuon­na 1945.

An­ne­li Lei­pä­lä ker­too, et­tä vaik­ka hä­nen van­hem­pan­sa ei­vät ol­leet us­ko­vai­sia, he ru­koi­li­vat var­je­lus­ta. He opet­ti­vat myös kuu­li­ai­suut­ta, hy­viä ta­po­ja, ah­ke­ruut­ta, isän­maal­li­suut­ta ja an­teek­si­pyy­tä­mis­tä.

Jat­ko­so­dan pää­tyt­tyä Vii­pu­riin ei voi­tu enää pa­la­ta. An­ne­lin van­hem­mat asui­vat en­sin Ve­si­lah­del­la. Siel­tä per­he muut­ti Reis­jär­vel­le heil­le an­ne­tul­le asu­tus­ti­lal­le vuon­na 1948. An­ne­li kävi seu­rois­sa ja ta­pa­si siel­lä us­ko­vai­sia.

– Sain pa­ran­nuk­sen ar­mon ja me­nin ker­to­maan asi­as­ta us­kos­ta osat­to­mal­le isäl­le­ni. Hän to­te­si, et­tä us­ko­vais­ten ru­kouk­set voi­vat kan­taa su­ku­pol­vien ajan.

Es­ko ker­too, et­tä hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat us­ko­vai­sia.

– Isä kuu­lui suo­je­lus­kun­taan ja osal­lis­tui tal­vi- ja jat­ko­so­taan. Isä oli osan ajas­ta van­ki­lei­rin var­ti­ja­na Sor­ta­va­las­sa. Yk­si van­ki oli lä­het­tä­nyt isäl­le kor­tin, joka vii­pyi mat­kal­la mon­ta vuot­ta ja tuli meil­le vas­ta isän kuol­tua. So­dan ai­ka­na ko­ti­ky­läl­täm­me kaa­tui mie­hiä useis­ta ko­deis­ta.

Es­kon lap­suus­ko­dis­sa ope­tet­tiin työn­te­koon pie­nes­tä läh­tien. Seu­rois­sa käy­tiin ko­deis­sa tai omal­la toi­mi­ta­lol­la. Il­tai­sin ru­koil­tu Le­vol­le las­keun Luo­ja­ni pois­ti pel­koa.

– So­tien jäl­keen to­te­sim­me mo­nes­ti, et­tä va­paa isän­maa on suu­ri Ju­ma­lan lah­ja. Omat ko­dit ja ko­ti­seu­dut ovat hy­viä kas­vu­ym­pä­ris­tö­jä lap­sil­le. Näi­tä lah­jo­ja saam­me ai­na ru­koil­la lap­sil­le ja las­ten­lap­sil­le sekä kai­kil­le tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le, hän to­te­aa.

Lei­pä­löi­den lap­set Ant­ti Lei­pä­lä ja An­na-Mai­ja Hil­tu­nen poh­ti­vat, mi­ten äi­din kar­ja­lai­suus ja isän poh­ja­lai­suus nä­kyi­vät lap­suu­des­sa:

– Van­hem­pien kun­ni­oi­tus ja tot­te­le­mi­nen oli sel­vä asia. Työ­tä teh­tiin myös jo­kai­nen ar­ki­päi­vä, mut­ta sun­nun­tai oli le­po­päi­vä. Sil­loin ei men­ty on­ki­maan­kaan. Meil­lä sa­not­tiin, et­tä ko­tim­me vil­ja­pel­lot saa­tiin kor­juu­seen, vaik­ka sun­nun­tai­na ei teh­ty työ­tä. Py­hä­vaat­teet lai­tet­tiin myös py­hä­nä pääl­le, muis­te­le­vat si­sa­ruk­set.

– Äi­ti ei pal­jon pu­hu­nut kar­ja­lai­suu­des­ta ja mur­re­kin oli muut­tu­nut poh­ja­lai­sek­si. Mut­ta äi­din si­sa­rus­ten ko­koon­tu­es­sa iloi­nen puhe so­li­si ja kar­ja­lai­nen mur­re nä­kyi ja kuu­lui, nau­raa Hil­tu­nen.

Ant­ti Lei­pä­lä ker­too, et­tä vie­raan­va­rai­suus on Ok­sa­van ky­län hyvä pe­rin­ne.

– Oli­pa avun tar­ve mikä ta­han­sa, apuun men­nään, ei­kä vie­ras läh­de il­man kah­via tai ruo­kaa.