Koon­nut: Sirk­ka Leh­to

Päi­vä­mies ky­se­li lu­ki­joi­den­sa ko­ke­muk­sia ti­lan­tees­ta, jos­sa lä­hei­nen luo­puu us­kos­taan. Tar­kas­te­lu­kul­mi­na oli ky­sy­myk­set: Mi­ten jak­saa it­se us­koa, kun lä­hei­nen kiel­tää us­kon­sa? Mi­ten säi­lyt­tää hy­vät ja luon­te­vat vä­lit luo­pu­nee­seen lä­hei­seen?

Oma us­ko vah­vis­tui

Kun lä­hei­nen kiel­tää us­kon­sa, mo­net ker­toi­vat, et­tä oma us­ko oli sii­nä vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa tul­lut en­tis­tä tär­ke­äm­mäk­si, se ikään kuin vah­vis­tui. ”En voi­si saa­da mis­tään pa­rem­paa tur­vaa tai suu­rem­paa rau­haa kuin us­kos­ta”, vas­ta­si eräs nuo­ri.

Yk­si vas­taa­jis­ta ker­toi lap­suu­den­ko­ke­muk­ses­taan, kun toi­nen van­hem­mis­ta luo­pui us­kos­ta: ”Se ai­heut­ti pal­jon rii­taa, mut­ta jo­ten­kin sitä sil­loin oli var­ma, kum­mal­la puo­lel­la it­se ha­lu­aa ol­la. Kai­pa se oli sitä lap­sen us­koa tai Py­hän Hen­gen joh­da­tus­ta.”

Vas­taa­jat to­te­si­vat, et­tä Tai­vaan Isä on var­jel­lut tuos­sa­kin ti­lan­tees­sa. Ru­kouk­set ja lä­hei­set ih­mi­set ovat aut­ta­neet. Yk­si ker­too sen vah­vis­ta­neen us­koa, et­tä kaik­ki us­kos­ta luo­pu­neet lä­hei­set ovat ta­val­la tai toi­sel­la vies­tit­tä­neet, et­tä pidä sinä se aar­re, joka si­nul­la on.

Kun­ni­oi­tus on tär­ke­ää

Vaik­ka lä­hei­sen us­kos­ta luo­pu­mi­nen te­kee eten­kin aluk­si ki­pe­ää, vas­taa­jat ovat sitä miel­tä, et­tä tär­ke­ää on kun­ni­oit­taa tois­ta ih­mis­tä. Toki tämä riip­puu myös toi­ses­ta osa­puo­les­ta: jos esi­mer­kik­si us­kos­ta luo­pu­nut on hy­vin kat­ke­ra, on vai­kea ol­la hä­nen kans­saan sa­mal­la ta­val­la kuin en­nen. Kun kun­ni­oi­tus säi­lyy, voi­daan vai­keis­ta asi­ois­ta pa­rem­min kes­kus­tel­la.

Rak­kaus on pi­tä­nyt vä­lit hy­vä­nä: ”Vaik­ka mi­nun ja sis­ko­ni vä­lil­lä yh­teis­tä us­koa ei enää ole, olem­me lä­hei­siä”, ker­toi yk­si vas­taa­jis­ta ja jat­koi: ”Ru­koi­len Tai­vaan Isäl­tä pa­laa­mi­sen ar­moa jo­kai­sel­le, joka hä­nen lau­mas­taan on ek­sy­nyt.” On tär­keä huo­ma­ta, et­tä us­ko on Ju­ma­lan lah­ja ja et­tä toi­sen puo­les­ta ei voi us­koa. Myös omas­ta us­kos­ta huo­leh­ti­mi­nen, muun mu­as­sa seu­rois­sa käy­mi­nen ja mui­hin us­ko­vai­siin yh­tey­den pi­tä­mi­nen, hel­pot­taa suh­tau­tu­mis­ta: ru­kous ja evan­ke­liu­mi on an­net­tu myös loh­du­tuk­sek­si.

”Ru­koi­len joka il­ta”

Yk­si äi­ti ker­too: ”Olen ker­to­nut lap­sil­le­ni, et­tä vaik­ka en hei­dän te­ko­jaan hy­väk­syi­si­kään, niin mi­nul­le he ovat rak­kai­ta ja tär­kei­tä ja et­tä ru­koi­len hei­dän puo­les­taan joka il­ta. Kun he ovat pa­hoi­tel­leet, et­tei­vät elä ar­vo­jem­me mu­kais­ta elä­mää, olen sa­no­nut, et­tei kyse ole yk­sit­täi­sis­tä asi­ois­ta ja ar­vois­ta, vaan epä­us­kos­ta. Vaik­ka eläi­si kuin­ka nuh­tee­ton­ta elä­mää, niin se epä­us­ko on se syn­ti, jos­ta on teh­tä­vä pa­ran­nus. Ha­lu­an vies­tit­tää, et­tä niin Ju­ma­lan val­ta­kun­ta kuin oma ko­ti­kin ovat ai­na val­mii­ta vas­taa­not­ta­maan hei­dät. Olen myös ha­lun­nut pyy­tää heil­tä omia vi­ko­ja­ni ja lai­min­lyön­te­jä­ni an­teek­si.”

Tär­ke­ää on vas­taa­jien mie­les­tä tyy­tyä Ju­ma­lan suun­ni­tel­miin: ol­la luot­ta­vin mie­lin ja elää het­kes­sä ei­kä mu­reh­tia lii­kaa tu­le­vaa. Ju­ma­la an­taa voi­man­sa tä­hän­kin.

Lue ai­hees­ta li­sää Päi­vä­mie­hen 15.2.2023 il­mes­ty­nees­tä pa­pe­ri­leh­des­tä.