An­na Kar­ju­la

Raa­hen seu­ra­kun­nas­sa kap­pa­lai­se­na toi­mi­va Mar­kus Tuuk­ka­nen py­säh­tyi poh­ti­maan ai­het­ta, joka hä­nen sa­no­jen­sa mu­kaan vie ih­mi­sen pie­nen pai­kal­le: pa­ran­nuk­ses­ta pu­hu­mi­nen on pu­hu­mis­ta pe­las­tuk­ses­ta. – En­nen kaik­kea se on sitä, et­tä saa it­se en­sin ol­la osal­li­nen ar­mos­ta.

Lu­te­ri­lai­sen opin mu­kaan pa­ran­nus si­säl­tää kak­si osaa: ka­tu­muk­sen ja us­kon. Tuuk­ka­nen nä­kee, et­tä näin on ai­na ol­lut ja näin tu­lee ai­na ole­maan.

Tuuk­ka­sen mu­kaan pa­pin työs­sä pa­ran­nus­ke­ho­tus on esil­lä jat­ku­vas­ti. Esi­merk­ki­nä täs­tä on jo­kai­seen ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen si­säl­ty­vä yh­tei­nen rip­pi. Syn­nin­tun­nus­tus­ru­kouk­ses­sa 700 to­de­taan, mi­ten ih­mi­nen on pe­rin poh­jin lan­gen­nut: ”Tie­dän, et­tä syn­ti­ni täh­den olen an­sain­nut ikui­sen ka­do­tuk­sen, jos tuo­mit­set mi­nut py­hyy­te­si ja van­hurs­kau­te­si mu­kaan.”

– Pa­ran­nuk­ses­ta pu­hu­mi­nen läh­tee liik­keel­le ih­mi­sen syyl­li­syy­den­tun­non he­rää­mi­ses­tä. Sitä ei ku­kaan saa kui­ten­kaan it­se pu­ris­tet­tua it­ses­tään. Pa­ran­nus on alus­ta as­ti Ju­ma­lan työ. Pa­ran­nus ei myös­kään on­nis­tu muut­ta­mal­la elä­mää pa­rem­paan suun­taan.

Vaik­ka pa­pin kuu­luu joh­dat­taa ih­mi­nen oman syyl­li­syy­den ää­rel­le, tar­koi­tus ei ole li­sä­tä ke­nen­kään in­hi­mil­lis­tä ah­dis­tus­ta tai taak­kaa, Tuuk­ka­nen to­te­aa. Tär­kein­tä on va­kuut­tua syn­nin­pääs­tön lu­pauk­ses­ta, jos­sa ka­tu­va saa kuul­la kaik­kien syn­tien­sä ole­van an­teek­si­an­net­tu Jee­suk­sen täh­den, hä­nen ni­mes­sään ja ve­res­sään.

Työs­sään Tuuk­ka­nen on näh­nyt, mi­ten mo­nen­lai­set asi­at voi­vat py­säyt­tää ih­mi­sen poh­ti­maan omaa elä­mään­sä, sen on­nis­tu­mi­sia ja epä­on­nis­tu­mi­sia.

– Ih­mi­nen voi tul­la elä­mäs­sään ikään kuin STOP-mer­kin eteen. Se on myös hyvä osa, kun he­rää tar­ve ryh­tyä ky­se­le­mään elä­män suun­taa.

Tuuk­kas­ta pu­hut­te­lee pa­ran­nuk­ses­ta käy­tet­ty ter­mi kään­ty­mi­nen.

– Sitä pa­ran­nus on, se on täys­kään­nös. Mut­ta se ei ole kään­ty­mis­tä koh­ti tun­te­ma­ton­ta, vaan pa­laa­mis­ta ta­kai­sin Isän luo.

Täs­tä eh­kä par­haa­na Raa­ma­tun esi­merk­ki­nä Tuuk­ka­nen mai­nit­see Jee­suk­sen ker­to­man tuh­laa­ja­poi­ka­ver­tauk­sen.

– Sii­nä on kos­ket­ta­vas­ti ja kau­niis­ti ku­vat­tu pa­ran­nuk­sen ole­mus.

Jee­suk­sen ke­ho­tus ”teh­kää pa­ran­nus” (Matt. 4:17) on myös ih­mis­tä vas­tuut­ta­va, Tuuk­ka­nen huo­maut­taa. Ju­ma­la an­taa et­si­ko­nai­ko­ja ja neu­voo: ”Jos te tänä päi­vä­nä kuu­let­te hä­nen ää­nen­sä, äl­kää paa­dut­ta­ko sy­dän­tän­ne” (Hepr. 3:7–8).

Kut­su­es­saan ope­tus­lap­sia seu­raa­jik­seen Jee­sus teki heis­tä sa­mal­la työ­to­ve­rei­taan. Hä­nen työn­sä jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan.

Luuk­kaan evan­ke­liu­min 24. lu­vus­sa ovat sa­nat, joi­den mu­kaan kai­kil­le kan­soil­le on Jee­suk­sen ni­mes­sä saar­nat­ta­va pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta. Tuuk­ka­nen nä­kee, et­tä nämä Jee­suk­sen sa­nat ovat tot­ta myös täs­sä ajas­sa.

– Kris­tuk­sen seu­raa­jien teh­tä­vä on kut­sua ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Kui­ten­kin se, mitä ih­mi­sen si­säl­lä ta­pah­tuu, on Ju­ma­lan kä­des­sä. Saam­me luot­taa Ju­ma­lan mah­dol­li­suuk­siin he­rät­tää ka­tu­mus­ta ja us­koa.

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­sen jäl­keen al­kaa kris­tit­ty­nä kil­voit­te­lu. Paa­va­li kir­joit­taa, mi­ten ih­mis­ten tu­lee teh­dä te­ko­ja, jois­sa hei­dän pa­ran­nuk­sen­sa nä­kyy (Ap. t. 26:20). Ih­mi­nen ha­lu­aa luo­pua en­ti­sen elä­män­sä vää­ris­tä asi­ois­ta.

Pu­hu­taan myös pa­ran­nuk­sen as­ke­lil­la elä­mi­ses­tä, Tuuk­ka­nen sa­noo.

– Tämä sama, us­kos­ta kum­pu­a­va nä­kö­a­la kos­kee myös koko elä­män­sä us­ko­vai­se­na elä­nyt­tä. Mart­ti Lut­he­rin mu­kaan kas­teen lii­tos­sa elä­mi­nen mer­kit­see sitä, et­tä ”meis­sä ole­va van­ha ih­mi­nen on jo­ka­päi­väi­ses­sä ka­tu­muk­ses­sa ja pa­ran­nuk­ses­sa upo­tet­ta­va” (Vähä Ka­te­kis­mus).

Tuuk­ka­sen mu­kaan tämä tar­koit­taa pel­kis­tet­ty­nä sitä, et­tä ky­sy­tään Ju­ma­lan tah­toa ja ha­keu­du­taan eri elä­män va­lin­nois­sa Jee­suk­sen puo­leen ja Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon.

– Se on evan­ke­liu­min voi­mas­ta elä­mis­tä. Ju­ma­la on koko ajan lä­hel­lä, ja mat­kan viat saa ne­kin jät­tää Jee­suk­sen kan­net­ta­vak­si.

Tuuk­ka­nen on työs­sään pääs­syt nä­ke­mään, mi­ten evan­ke­liu­mi to­del­la va­paut­taa.

– Täs­tä us­kos­sa on poh­jim­mil­taan ky­sy­mys. Pa­ran­nus vie ai­van yti­meen. Ju­ma­la it­se on Po­jas­saan an­sain­nut meil­le ka­do­tuk­sen si­jaan ian­kaik­ki­sen elä­män.

Raa­mat­tu ker­too, mi­ten pe­las­tus on val­mis­tet­tu ai­van kai­kil­le, koko maa­il­mal­le. Ih­mi­sen osa­na on tuon sa­no­man vas­taa­not­ta­mi­nen us­kol­la, Mar­kus Tuuk­ka­nen sa­noo.

– Niin kuin pie­noi­se­van­ke­liu­mis­sa sa­no­taan: ”jot­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo jou­tui­si ka­do­tuk­seen vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män” (Joh. 3:16). Tä­män ta­kia kan­nat­taa ot­taa kut­su vas­taan ja kil­voi­tel­la syn­nin pois pa­ni­ja­na, lä­hel­lä Jee­sus­ta.