”Mistä voisin sen löytää?”
Satu Leinonen luuli pitkään, että lestadiolaiseksi ei voi päästä. Rauhanyhdistyksellä hän tunsi tulleensa kotiin. Koirat Harpo ja Ursula pitävät Leinosen liikkeellä.
Satu Leinonen luuli pitkään, että lestadiolaiseksi ei voi päästä. Rauhanyhdistyksellä hän tunsi tulleensa kotiin. Koirat Harpo ja Ursula pitävät Leinosen liikkeellä.
Teksti ja kuva Saara Kolehmainen
Olen kotona, ajatteli Satu Leinonen ensimmäisellä kerralla, kun pääsi rauhanyhdistykselle. Kotipaikkakunnan uskovaisten sisarien tuki on hänelle erityisen merkityksellistä.
Satu Leinonen on ollut kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta jo lapsena.
– Olin ihan pienenä perhepäivähoidossa uskovaisen pariskunnan kotona. Muistan, että minusta pidettiin siellä hyvää huolta.
Kouluaikoina hänen huomionsa kiinnittyi uskovaisiin koulukavereihin.
– He toivat minulle turvaa. Ihailin heidän tapaansa olla elämässä läsnä. Siinä oli tiettyä huolettomuutta, hän muistelee.
Lapsena hän vieraili mummon tai äidin kanssa lapsuuspaikkakunnan uskovaisissa perheissä. Jälkeenpäin hän kysyi äidiltään, eikö heidänkin perhe voisi olla lestadiolainen.
– Äiti sanoi, että se ei ole mahdollista. Että lestadiolaiseksi synnytään, ja se on niin suljettu yhteisö, ettei sinne oteta ketään ulkopuolista, Leinonen kertoo surullisena.
Aikuisuuteen asti hän uskoikin niin, eikä lähtenyt kyseenalaistamaan asiaa.
– Ei minulla ollut edes mahdollisuutta tarkistaa asian todenperäisyyttä. Luotin aikuiseen ja ajattelin, että näin se sitten on, hän muistelee monen vuosikymmenen takaisia asioita.
Käänteentekevä seurakutsu
Satu Leinonen löysi nuorena miehen ja sai hänen kanssaan neljä lasta. Elämä ei ollut kuitenkaan sellaista, jota hän olisi halunnut elää. Käänteentekeväksi haastavassa elämäntilanteessa koitui se, että Leinonen sattui samaan paikkaan erään naisen kanssa, jonka ystävällisen olemuksen, värjäämättömät hiukset ja meikkaamattomuuden Leinonen pani heti merkille.
– Ajattelin heti, että hän on jotain uskovaisia. Kerran nainen sanoi, että on menossa rauhanyhdistykselle seuroihin ja kysyi, haluanko lähteä mukaan.
Leinonen suostui välittömästi.
– Olin lapsesta asti etsinyt Jumalaa ja miettinyt, mistä voisin sen löytää, kun lestadiolaiseksi ei kerran pääse.
Nyt oli tilaisuus mennä paikkaan, johon hän ei yksin uskaltanut mennä.
Evankeliumin hehku
Kun Leinonen meni sisään rauhanyhdistyksen ovesta, voimakas lämmön ja turvallisuuden tunne valtasi hänet.
– Olin lopultakin kotona. Se tunne oli jotain aivan käsittämätöntä.
Seurana ollut nainen tarjosi Leinoselle evankeliumia ja kertoi, että muuta ei tarvitse tehdä kuin uskoa synnit anteeksi.
– Epäilin, koska minulle oli sanottu, että tänne ei oteta ketään.
Kun hänelle selitettiin, että se ei pidä ollenkaan paikkansa, hän uskoi evankeliumin kohdalleen.
Seuraava päivänä tuttu henkilö ihmetteli Leinosen olemusta, joka ikään kuin hehkui.
Myöhemmin myös Leinosen äiti kertoi tienneensä aina, että tytöstä tulee lestadiolainen.
Sisarilla siunattu
Parannuksen armon saatuaan Satu Leinonen kävi lastensa kanssa seuroissa. Olosuhteet kävivät kuitenkin sellaisiksi, että seuroissa käynti ei ollut mahdollista.
– Uskominen ei kuitenkaan loppunut. Kun en käynyt seuroissa, kävin kirjastossa lukemassa Päivämiestä, rukoilin joka päivä ja pohdin, miten voisin käydä seuroissa.
Elämäntilanne muuttui myöhemmin onneksi sellaiseksi, että Leinonen on voinut juurtua kotipaikkakunnan uskovaisten yhteisöön, jonka sisarista hän on erityisen kiitollinen.
– Tämä on kotisiioni sanan täydessä merkityksessä. Minua on siunattu käsittämättömillä sisarilla. Jokainen on omanlaisensa, ja tukea tulee monta kautta ja eri tavalla.
Kotisiionin merkityksestä kertoo sekin, että Leinonen työskentelee suhteellisen kaukana asuinpaikkakunnaltaan, paikassa, josta hän haaveili pitkään.
– Ajattelin lapsena, että haluan isona juuri sinne asumaan ja töihin. Nyt kun tilaisuus tarjoutui ja koin, että olen saavuttanut elämässäni sellaista, mitä olen toivonut, asuinpaikkani, kotisiioni ja uskonsisaret eivät olekaan siellä.
Turvalliset opettajat
Rankat elämäntapahtumat ovat kasvattaneet Satu Leinoselle ylimääräisen aistin.
– Näen herkästi, jos muilla on vastaavaa elämässä. Siitä on ollut hyötyä työelämässä, koska minun ei tarvitse aina edes kysyä. Voin vain olla vieressä tukemassa.
Tällä hetkellä, noin 20 vuotta parannuksen saamisen jälkeen Leinonen muistelee yhä kiitollisena kouluaikojen uskovaisia opettajia, jotka ovat jääneet hänelle erityisesti mieleen.
– He jäivät mieleen ehkä siksi, että turvattomassa ympäristössä kasvaneena bongailin ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla. Lempeisiin ja rauhallisiin uskovaisiin opettajiin oli helppo luottaa.
Myös uskovaisen pianonsoiton opettajan kotona pidetyt tunnit ja hänen perheensä kasvamisen seuraaminen olivat nuorelle tytölle elämän tähtihetkiä, jotka ovat kantaneet läpi elämän.
Leinonen ei muista enää sen naisen nimeä, jota hän saa kiittää 20 vuoden takaisesta lahjasta.
– Jos tunnistat kuvauksesta itsesi, olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Yhteystiedot saa toimituksesta.
– Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme. Matt. 1:23
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys
