Ai­li Pa­sa­nen

So­ta­ve­te­raa­nien ja sota-ajan nais­ten voi­mat hau­ras­tu­vat, ri­vit har­ve­ne­vat. Yk­si sota-ajan työn­täy­tei­sel­lä ko­ti­rin­ta­mal­la elä­neis­tä on Eli­na Mik­ko­nen, joka nyt viet­tää le­vol­lis­ta ai­kaa Vuo­li­jo­en Em­ma­ko­dis­sa.

Vii­me vuo­si­na ve­te­raa­nien an­si­o­merk­ke­jä on myön­net­ty myös ko­ti­rin­ta­man nai­sil­le. Vuo­li­jo­el­la asu­va Eli­na Mik­ko­nen sai ke­säl­lä 2022 Suo­men Val­koi­sen Ruu­sun Ri­ta­ri­kun­nan I luo­kan mi­ta­lin so­ta­vuo­si­na te­ke­mäs­tään työs­tä.

Mik­ko­nen on syn­ty­nyt syk­syl­lä 1923 Vuot­to­lah­den Kal­le­lan ta­los­sa Vuo­li­jo­el­la Adolf ja Ii­da Jun­tu­sen toi­se­na lap­se­na. Per­hee­seen syn­tyi yh­teen­sä yh­dek­sän las­ta. Mik­ko­sen ol­les­sa muu­ta­man vuo­den ikäi­nen per­he muut­ti Par­ta­la-ni­mi­seen ta­loon Ka­jaa­nin Leh­to­vaa­ras­sa.

Mik­ko­nen ker­too, et­tä nel­jän ki­lo­met­rin pi­tui­nen kou­lu­mat­ka kul­jet­tiin kä­vel­len tai oma­te­koi­sil­la suk­sil­la, joi­ta piti ter­va­ta ja voi­del­la. Op­pi­mi­nen ja lu­ke­mi­nen oli mie­lui­saa.

Työ­tä nuo­res­ta pi­tä­en

Jo pie­nes­tä läh­tien piti ryh­tyä mo­niin ko­din töi­hin. En­nen rip­pi­kou­lui­kää Mik­ko­nen mat­kus­ti ju­nal­la Su­ke­val­le Tyy­ne-tä­din luok­se kar­ja­pii­ak­si. Rip­pi­kou­lun jäl­keen hän hoi­ti kar­jaa ja sii­vo­si Mies­lah­des­sa pii­ri­pääl­lik­kö Möt­tö­sen ti­lal­la. Siel­lä oli kah­dek­san leh­mää kä­sin lyp­set­tä­vä­nä. Leh­mät tu­li­vat tu­tuik­si.

– Hoi Muu­rik­ki, Man­sik­ki, ptrui, ptrui! he­läh­tää muis­te­li­jan suus­ta.

Näin elä­vää to­del­lis­ta leh­män­kut­sua en ole kuul­lut­kaan kuin nuo­re­na. Mik­ko­nen jat­kaa muis­te­lui­taan ker­to­muk­sel­la pöl­li­met­sään läh­dös­tä:

– ”Jou­taa tuo tyt­tö­kin läh­tee”, Ei­no-veli sa­noi ker­ran. Niin piti mi­nun läh­teä pöl­li­meh­tään. Me­nin siel­lä pii­loon, kun tuli jo­tain her­ro­ja meh­tää ka­tas­ta­maan.

Mik­ko­sen lap­suus­ko­dis­sa ma­joi­tet­tiin myös ajoit­tain sa­vot­ta­mie­hiä. Se toi oman ku­vi­on­sa ar­keen pie­nis­sä ti­lois­sa. Puu­tet­ta­kin oli mo­nes­ti.

Kä­si­töi­tä ar­mei­jal­le

Ka­jaa­nin pom­mi­tuk­set kat­kai­si­vat usein Mik­ko­sen rip­pi­kou­lu­tun­nit, sil­lä tal­vi­so­ta oli me­neil­lään. So­dan syt­ty­es­sä al­koi­kin tal­koo­työ nais­ten kes­ken. Lei­vot­tiin ja ku­dot­tiin suk­kia ja la­pa­sia ar­mei­jan tar­pei­siin.

– Oli­han nii­tä lan­ko­ja, kun ko­to­na oli lam­pai­ta. Ke­rit­tiin ja ku­dot­tiin ja lau­let­tiin, Mik­ko­nen muis­te­lee. Hän jat­kaa lau­la­en:

– Ma­tot, pöy­tä­lii­nat, ver­hot syn­ty­vät kuin ke­sä­per­hot. Paik­kam­me täy­täm­me, oi­kein kun käy­täm­me tie­tom­me, tai­tom­me työ­höm­me.

Uu­si vas­tuu uu­des­sa ko­dis­sa

Leh­to­vaa­ran nei­to­sen lop­pu­e­lä­mä muut­tui, kun Ei­no-veli esit­te­li hä­net Yr­jö Mik­ko­sel­le jo­tain toi­vo­en. Toi­ve to­teu­tui­kin ly­hy­en kir­jeen­vaih­don ja ta­paa­mi­sen jäl­keen. Hei­dät vi­hit­tiin avi­o­liit­toon lo­ka­kuus­sa 1943 Mik­ko­lan pir­tis­sä Vuo­li­jo­en Kä­ki­saa­res­sa. Yh­tä ai­kaa vi­hit­tiin myös Yr­jön si­sar Es­te­ri sekä Pek­ka Hat­va.

Mik­ko­las­sa asui­vat Yr­jön van­hem­mat Ant­ti ja An­na-Mari, mut­ta anop­pi kuo­li pian äkil­li­ses­ti. Hau­ta­jai­set oli­vat jo kol­me viik­koa häi­den jäl­keen. Niin nuo­res­ta rou­vas­ta tuli Mik­ko­lan emän­tä. Tuo­re avi­o­mies pa­la­si so­ta­tan­te­reel­le. Ai­van uu­si vas­tuu al­koi uu­des­sa pai­kas­sa.

Mik­ko­nen oli tot­tu­nut työn­te­koon. Hän ku­vai­lee, kuin­ka kar­jan­hoi­toa, pel­to­töi­tä, ruu­an­lait­toa, ku­to­mis­ta, om­pe­lua, kaik­kea riit­ti nais­vä­el­le. Ja huol­ta, kun kaik­ki oli nais­ten vas­tuul­la mies­ten ol­les­sa rin­ta­mal­la. En­sim­mäi­nen lap­si syn­tyi vuon­na 1944. Yh­teen­sä per­hee­seen syn­tyi nel­jä tyt­töä ja yk­si poi­ka. Vuon­na 1959 Eli­nal­le ja Yr­jöl­le val­mis­tui oma talo van­han pi­ha­pii­riin.

Nyt on ai­kaa muis­tel­la

Vuon­na 1981 ti­lal­la teh­tiin su­ku­pol­ven­vaih­dos, jos­sa Mik­ko­lan isän­nyys vaih­tui Ee­ro-po­jal­le ja hä­nen vai­mol­leen An­na-Lii­sal­le. Van­hem­mal­le avi­o­pa­ril­le ra­ken­net­tiin talo, joka sai ni­mek­seen Koi­vu­pi­ha. Yr­jö-puo­li­so kuo­li vuon­na 2010.

Nyt Eli­na Mik­ko­sen ko­ti­na on Em­ma­ko­ti, jon­ka pi­haan nä­kyy Vuo­li­jo­en ki­vi­kirk­ko. Työn ar­ki on ta­ka­na, on vain le­vol­lis­ta ai­kaa. Huo­neen sei­näl­lä on iso koos­te las­ten­las­ten ja las­ten­las­ten­las­ten ku­vis­ta. Sii­nä on vau­vo­ja, val­ko­lak­ki­sia, mo­ne­ni­käi­siä uu­sia su­ku­pol­via. Sitä Mik­ko­nen mie­lel­lään kat­soo ja esit­te­lee mi­nul­le­kin. Ei hait­taa, vaik­ka su­ku­pol­vet se­koit­tu­vat. Hä­nen kas­vo­jen­sa il­mees­tä näen, et­tä kaik­ki he ovat rak­kai­ta, hä­nen omaa per­het­tään.

– Seu­ro­ja pi­det­tiin mo­nes­ti Mik­ko­las­sa ja naa­pu­ris­sa Met­sä­pir­tis­sä ja jos­kus kir­kol­la. Nyt pää­sen jon­kun avus­ta­ma­na lä­hel­le kirk­koon ja seu­ra­kun­ta­ta­lol­le, Mik­ko­nen tuu­mii.

So­ta­rin­ta­mal­la tais­tel­leet, lo­tat, pik­ku­lo­tat ja ko­ti­rin­ta­mal­la pal­vel­leet ny­ky­ään:

- 97 vuot­ta täyt­tä­nei­tä vuo­den 2022 lo­pus­sa yh­teen­sä 5144; mie­hiä 890, nai­sia 4254

- 98 vuot­ta täyt­tä­nei­tä en­nak­ko­ti­las­ton mu­kaan hel­mi­kuus­sa 2024 yh­teen­sä noin 3300

(Läh­de: Ti­las­to­kes­kus)