Lii­sa Ven­ga­sa­ho

Vil­le Pärs­si­nen ko­kee Lap­peen­ran­nan ko­ti­paik­ka­kun­nak­seen, mut­ta asun­to siel­lä on vain kämp­pä. Tu­le­vai­suu­den ko­tin­sa hän nä­kee täl­lä het­kel­lä jos­sain muu­al­la.

Vil­le Pärs­si­sen ko­ti­o­soi­te on Lap­peen­ran­nas­sa opis­ke­li­ja-asun­nos­sa, mut­ta ko­dik­seen hän ei asun­toa kut­su. Se on kämp­pä.

Koti on Kan­ga­sal­la, mis­sä asuu Pärs­si­sen per­he. Siel­lä ko­din te­ke­vät ym­pä­ril­lä ole­vat ih­mi­set. Van­hem­mat ja si­sa­ruk­set asu­vat ta­los­sa, jos­sa Pärs­si­nen ei ole asu­nut päi­vää­kään. Ra­ken­nuk­seen hä­nel­lä ei siis ole tun­ne­si­tei­tä.

Talo on kui­ten­kin pai­kal­la, jo­hon tun­ne­si­tei­tä on. Toi­saal­ta tun­teet ovat ris­ti­rii­tai­set, kos­ka talo ra­ken­net­tiin lap­suu­den­ko­din ton­til­le, ja sen tiel­tä kaa­det­tiin hä­nel­le tär­ke­ää met­sää.

– Met­sä oli pie­ni, mut­ta siel­tä on pal­jon muis­to­ja. Tou­hu­sim­me siel­lä pal­jon si­sa­rus­ten ja naa­pu­rin las­ten kans­sa.

Mi­ten pär­jään?

Kun Pärs­si­nen vii­si vuot­ta sit­ten läh­ti lap­suu­den­ko­dis­taan opis­ke­le­maan vie­raal­le paik­ka­kun­nal­le, muu­tos oli iso. En­nen ym­pä­ril­lä oli jat­ku­vas­ti rak­kai­ta ih­mi­siä, nyt hän ja­koi asun­non vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa.

– Van­hem­pa­ni ja iso­vel­je­ni toi­vat mi­nut tän­ne. Kun lai­toin oven kiin­ni, ta­ju­sin, et­tä olen oi­ke­as­ti yk­sin. Vä­li­mat­ka ko­tiin on usei­ta sa­to­ja ki­lo­met­riä. Tuli pala kurk­kuun -fii­lis: en pär­jää. Sa­maan ai­kaan kui­ten­kin ha­lu­sin ko­ti­paik­ka­kun­nal­ta muu­al­le.

En­sim­mäi­set opis­ke­lu­vuo­ten­sa Pärs­si­nen asui mui­den kans­sa. En­sin kämp­pä­ka­ve­rei­na oli vie­rai­ta, sit­tem­min us­ko­vai­sia ys­tä­viä, joi­hin hän oli tu­tus­tu­nut Lap­peen­ran­nan Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen toi­min­nan kaut­ta.

Nyt vii­meis­tä vuot­ta opis­kel­les­saan hän asuu yk­sin. En­ti­set kämp­pä­ka­ve­rit ovat men­neet nai­mi­siin.

Lä­pän­heit­to suo­ja­kil­pe­nä

Nyt kat­se tä­hyi­lee kui­ten­kin jo muu­al­le Suo­meen. 24-vuo­ti­as Pärs­si­nen val­mis­tuu pian ke­mi­an­tek­nii­kan dip­lo­mi-in­si­nöö­rik­si. Vaik­ka töi­tä löy­tyi­si­kin Lap­peen­ran­nas­ta, isom­pien ja kes­kei­sem­pien paik­ka­kun­tien mah­dol­li­suu­det ve­tä­vät nuor­ta mies­tä puo­leen­sa.

– Tääl­lä on kiva ol­la ja tän­ne oli­si kiva jää­dä, mut­ta jää­dä­kö tän­ne ra­ken­ta­maan elä­mää yk­sin lop­pu­a­jak­si. Tämä kau­pun­ki on näh­ty. En vält­tä­mät­tä läh­de heti val­mis­tu­mi­sen jäl­keen, mut­ta kun tääl­lä on ol­lut pari vuot­ta, voi ol­la, et­tä al­kaa kyl­läs­tyt­tää.

Nyt, kun Pärs­si­nen on saa­nut etäi­syyt­tä lap­suu­den seu­tui­hin­sa Pir­kan­maa­han, ne ovat al­ka­neet hou­kut­taa eri ta­val­la. Voi­kin ol­la, et­tä seu­raa­va as­kel osoit­taa sin­ne suun­taan.

Toi­saal­ta Pärs­sis­tä ar­ve­lut­taa, mi­ten hän löy­tää paik­kan­sa ison paik­ka­kun­nan ih­mis­mää­räs­sä.

– En ole ko­to­na­ni ih­mis­ten kes­kel­lä, var­sin­kin jos ym­pä­ril­lä on ih­mi­siä, jois­ta ei ole mi­tään ha­jua. Olen to­del­la ar­ka. Moni saat­taa saa­da ku­van, et­tä olen avoin ja haus­ka, kun hei­tän läp­pää, mut­ta se saat­taa ol­la suo­ja­kil­pi. Kun tie­dän ym­pä­ril­lä­ni ole­vat ih­mi­set, mi­nun on hel­pom­pi ol­la.

Era­kok­si Pärs­si­nen ei kui­ten­kaan ha­lua. Hän on huo­man­nut yk­sin asu­es­saan kai­paa­van­sa ih­mi­siä, joi­den kans­sa voi ja­kaa ar­kea.

Hä­nel­le koti ei ra­ken­nu sei­nis­tä, vaan ih­mi­sis­tä.

Lue haas­tat­te­lu ko­ko­nai­suu­des­saan tä­män vii­kon Päi­vä­mie­hes­tä.