Us­kon lah­jan me­net­tä­nyt ih­mi­nen saat­taa to­de­ta ti­lan­tees­taan: ”Us­ko ei ol­lut mun jut­tu.” Lau­se kuu­los­taa ke­vy­el­tä aja­tel­ta­es­sa, mitä us­kon myö­tä on me­ne­tet­ty. Us­ko ei ole vä­hem­pää kuin ih­mi­sen suh­de Ju­ma­laan. Us­kon me­net­tä­mi­sen seu­rauk­set ovat to­del­li­suu­des­sa va­ka­vat. Vain us­ko joh­taa ikui­seen elä­mään, epä­us­ko puo­les­taan ka­do­tuk­sen vai­vaan.

Mik­si ar­vok­kain asia saat­taa al­kaa näyt­tää yh­den­te­ke­väl­tä, ka­ven­tu­en eh­kä sat­tu­mak­si tai ko­din pe­rin­nök­si? Syy­nä tä­hän on syn­ti. Syn­ti on kuin sil­mäs­sä ete­ne­vä kai­hi, joka es­tää en­sin nä­ke­mäs­tä tar­kas­ti ja vie lo­pul­ta nä­kö­ky­vyn. Jee­sus to­te­si­kin: ”Sil­mä on ruu­miin lamp­pu. Jos sil­mä­si on ter­ve, koko ruu­mii­si on va­lais­tu. Jos sil­mä­si ovat huo­not, koko ruu­mii­si on pi­meä.” (Matt. 6:22–23.) Hen­gen sil­min nä­kee us­kon tuo­man ilon, va­pau­den ja pää­mää­rän.

Jee­suk­sen ope­tus si­säl­si va­roi­tuk­sen syn­nin vaa­ras­ta ja sen seu­rauk­sis­ta. Jee­sus ei kaih­ta­nut pu­hua myös­kään ka­do­tuk­ses­ta, jo­hon epä­us­ko lo­pul­ta joh­taa. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nois­sa on edel­leen esil­lä sa­mat asi­at. Ai­kam­me ih­mi­sen kor­vaan puhe kuu­los­taa tuo­mit­se­val­ta. Jee­suk­sen esi­mer­kin mu­kaan tar­jol­la on kui­ten­kin myös Ju­ma­lan ar­mo, joka ot­taa pois tuo­mi­on ja joh­taa kuo­le­man tiel­tä elä­män tiel­le (Joh. 3:17).

Syn­ti vä­syt­tää us­kos­sa elä­vää. Vä­sy­nyt ih­mi­nen ei huo­maa vaa­ran merk­ke­jä. On tär­ke­ää val­voa us­kos­sa, hoi­ta­en omaa­tun­toa evan­ke­liu­min ar­moon tur­vau­tu­en. Jo­kai­nen tar­vit­see evan­ke­liu­min voi­maa va­el­taak­seen. Nuo­ri saat­taa tul­la pit­kän mat­kan pääs­tä vii­kon­lo­puk­si ko­tiin muis­ta­en, et­tä ko­to­na saa il­tai­sin kuul­la an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­min il­ta­ru­kouk­sen yh­tey­des­sä.

Ju­ma­lan sana osoit­taa mo­nin esi­mer­kein, kuin­ka on tar­peel­lis­ta pu­hua oi­ke­as­ta ja vää­räs­tä sekä va­roit­taa syn­nis­tä. Edel­leen Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja ky­syy ih­mi­sel­tä: ”On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut?” (1. Moos. 3:1.) Ny­kyi­sin ky­sy­mys voi ol­la ver­ho­tum­pi: ”Ei­kö täs­tä asi­as­ta voi­si ny­ky­ään aja­tel­la ava­ram­min?” On tär­ke­äm­pää et­siä Ju­ma­lan sa­nan neu­voa kuin ky­sel­lä ih­mis­ten mie­li­pi­tei­tä.

Syn­tiin ja epä­us­koon jou­tu­nut­ta ei tule hy­lä­tä, vaan kut­sua rak­kau­del­la ta­kai­sin. Kuu­kau­den ta­kai­ses­sa pu­hu­jien­ko­kouk­sen pu­heen­vuo­ros­sa muis­tu­tet­tiin, kuin­ka epä­us­koon jou­tu­nees­ta voi ru­kouk­sen mie­lel­lä aja­tel­la: ”Hän ei ole vie­lä us­ko­mas­sa.”