Magnesiumjauheiset kädet tarttuvat oranssiin otteeseen, jalat hakevat lähtöpaikkansa alempaa. Katse ylös kohti seuraavia otteita, kurotus, askel, ponnistus. Karheat kiipeilyseinän otteet hiertävät kämmeniä, napakat kiipeilykengät puristavat varpaita. Sormia särkee, käsivarsien lihakset vetelevät viimeisiään. Seinän yläreuna lähenee, kädet tavoittavat radan viimeisen otteen. Jes! Vielä adrenaliinisyöksyn aiheuttava pudottautuminen paksulle patjalle. Voittajafiilis! Vauva köllöttelee viltillä, hymyilee äidin iloiselle naamalle.
Edellinen tapaus on yksi niistä hienoista kokemuksista, joita olen saanut, kun olen jaksanut pyristellä irti arjesta. Tutusta ja turvallisesta, ajoittain tylsänpuoleisestakin, kohti uutta ja epävarmaa. Lähteminen ja alkaminen tuntuu monesti vaikealta. Kyse lienee normaalista ihmisluontoon kuuluvasta mukavuudenhalusta ja tuntemattoman pelosta. Tosin epäilen olevani keskivertoa hidasliikkeisempi pessimismin sävyttämine pohdintoineni.
Pohdin, onko asia minulle niin tärkeä, että viitsin käyttää matkoihin niin paljon aikaa ja polttoainetta. Jaksanko tämmöisen takia järjestellä lapsille hoitajan, viitsinkö vaivata muita? Osaanko niin hyvin, että kehtaan osallistua, olla mahdollisesti toisten nähden taitamaton? Onko minun välttämätöntä saada tauko arkeeni juuri nyt voidakseni hyvin?
Harmillisen usein pohdintojeni lopputulos saa minut jäämään kotiin. Jatkan arjen pyöritystä, pidän langat käsissä, elän kellon mukaan kiinni rutiineissa. Jossain vaiheessa turhautuneena tajuan kaipaavani juuri kaikkea päinvastaista. Toivon saavani päästää irti kontrollista, elää tuokion ilman aikatauluja ja suorittamista. Jälkiviisastelu ei ole tuottanut vielä ainakaan tulosta. Jahkailevasta pessimististä ei ole kehkeytynyt spontaania optimistia. Jumalalle tosin kaikki on mahdollista. Kuoriutuisikohan minusta jossain vaiheessa rohkea realisti?
Yksi ulottuvuus uusien asioiden kokeilussa ovat pinttyneet luulot omasta itsestämme. Monesti jo lapsena olemme muodostaneet näitä luuloja läheisten asenteista ja puheista, sieltä rivien väleistäkin. Minä esimerkiksi vielä pari vuotta sitten ajattelin, ettei minusta ole juoksijaksi. Kuvittelin, etten ole urheilullinen, keskivartaloni ei ole riittävän napakka raskauksien jäljiltä enkä jaksa olla tarpeeksi pitkäjänteinen kehittyäkseni.
Seurasin ihmetellen erään tuttavani, synnyttänyt nainen hänkin, juoksulenkkejä. Ajattelin hänellä olevan jokin erityinen kyky tai piirre, mikä mahdollistaa nämä urheilusuoritukset. Sitten ymmärsin, että ratkaisevinta minun ja hänen välillä oli vain päätös: päätös lähteä lenkille ja juosta.
Niin minä päätin yrittää. Ja mieheni ilmoitti minut ystävällisesti, myöntymykseni myötä, Oulussa järjestettävään Terwamaratoniin 10 kilometrin matkalle juoksumotivaatiotani nostattaakseen. Enpä minä itseäni silloin juoksijaksi identifioinut, hölkkälenkeillä kun kävin. Enkä mitään tavoiteaikoja itselleni asetellut. Pessimistisesti arvelin, etten niihin kuitenkaan yltäisi.
Juoksukuntoni rakentaminen ei mikään suoraviivainen prosessi ollut. Muutaman kuukauden valmistautumiseen osui yhtenä rykelmänä norovirus, influenssa, positiivinen raskaustesti sekä rankat alkuraskauden oireet. Vajaakuntoisena kodin ympäri laahustaessani ehdin jo luovuttaa. Vaan mieheni ei antanut myöten. Hän tsemppasi ja laski rimaa: 10 kilometriä voi kävelläkin, jos juoksu ei luista.
Monta lenkillelähtöpäätöstä myöhemmin löysin itseni vauvamahoineni Oulujokivarresta kilpailunumero rinnassa. Siellä minä hikoilin alkukesän auringonpaisteessa yhdessä muiden harrastelijajuoksijoiden kanssa. Hölkkä vaihtui välillä kävelyyn, välillä juoksuun. Hyvä mieli oli, mikä pysyi. Ja maalissa voittajafiilis!
Mitähän itseeni liittyvää luuloa rohkenisin seuraavaksi koetella? Entä sinä?
Blogit
Lukijan kuva
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys