Mag­ne­sium­jau­hei­set kä­det tart­tu­vat orans­siin ot­tee­seen, ja­lat ha­ke­vat läh­tö­paik­kan­sa alem­paa. Kat­se ylös koh­ti seu­raa­via ot­tei­ta, ku­ro­tus, as­kel, pon­nis­tus. Kar­he­at kii­pei­ly­sei­nän ot­teet hier­tä­vät käm­me­niä, na­pa­kat kii­pei­ly­ken­gät pu­ris­ta­vat var­pai­ta. Sor­mia sär­kee, kä­si­var­sien li­hak­set ve­te­le­vät vii­mei­si­ään. Sei­nän ylä­reu­na lä­he­nee, kä­det ta­voit­ta­vat ra­dan vii­mei­sen ot­teen. Jes! Vie­lä ad­re­na­lii­ni­syök­syn ai­heut­ta­va pu­dot­tau­tu­mi­nen pak­sul­le pat­jal­le. Voit­ta­ja­fii­lis! Vau­va köl­löt­te­lee vil­til­lä, hy­myi­lee äi­din iloi­sel­le naa­mal­le.

Edel­li­nen ta­paus on yk­si niis­tä hie­nois­ta ko­ke­muk­sis­ta, joi­ta olen saa­nut, kun olen jak­sa­nut py­ris­tel­lä ir­ti ar­jes­ta. Tu­tus­ta ja tur­val­li­ses­ta, ajoit­tain tyl­sän­puo­lei­ses­ta­kin, koh­ti uut­ta ja epä­var­maa. Läh­te­mi­nen ja al­ka­mi­nen tun­tuu mo­nes­ti vai­ke­al­ta. Kyse lie­nee nor­maa­lis­ta ih­mis­luon­toon kuu­lu­vas­ta mu­ka­vuu­den­ha­lus­ta ja tun­te­mat­to­man pe­los­ta. To­sin epäi­len ole­va­ni kes­ki­ver­toa hi­das­liik­kei­sem­pi pes­si­mis­min sä­vyt­tä­mi­ne poh­din­toi­ne­ni.

Poh­din, on­ko asia mi­nul­le niin tär­keä, et­tä viit­sin käyt­tää mat­koi­hin niin pal­jon ai­kaa ja polt­to­ai­net­ta. Jak­san­ko täm­möi­sen ta­kia jär­jes­tel­lä lap­sil­le hoi­ta­jan, viit­sin­kö vai­va­ta mui­ta? Osaan­ko niin hy­vin, et­tä keh­taan osal­lis­tua, ol­la mah­dol­li­ses­ti tois­ten näh­den tai­ta­ma­ton? On­ko mi­nun vält­tä­mä­tön­tä saa­da tau­ko ar­kee­ni juu­ri nyt voi­dak­se­ni hy­vin?

Har­mil­li­sen usein poh­din­to­je­ni lop­pu­tu­los saa mi­nut jää­mään ko­tiin. Jat­kan ar­jen pyö­ri­tys­tä, pi­dän lan­gat kä­sis­sä, elän kel­lon mu­kaan kiin­ni ru­tii­neis­sa. Jos­sain vai­hees­sa tur­hau­tu­nee­na ta­ju­an kai­paa­va­ni juu­ri kaik­kea päin­vas­tais­ta. Toi­von saa­va­ni pääs­tää ir­ti kont­rol­lis­ta, elää tuo­ki­on il­man ai­ka­tau­lu­ja ja suo­rit­ta­mis­ta. Jäl­ki­vii­sas­te­lu ei ole tuot­ta­nut vie­lä ai­na­kaan tu­los­ta. Jah­kai­le­vas­ta pes­si­mis­tis­tä ei ole keh­key­ty­nyt spon­taa­nia op­ti­mis­tia. Ju­ma­lal­le to­sin kaik­ki on mah­dol­lis­ta. Kuo­riu­tui­si­ko­han mi­nus­ta jos­sain vai­hees­sa roh­kea re­a­lis­ti?

Yk­si ulot­tu­vuus uu­sien asi­oi­den ko­kei­lus­sa ovat pint­ty­neet luu­lot omas­ta it­ses­täm­me. Mo­nes­ti jo lap­se­na olem­me muo­dos­ta­neet näi­tä luu­lo­ja lä­heis­ten asen­teis­ta ja pu­heis­ta, siel­tä ri­vien vä­leis­tä­kin. Minä esi­mer­kik­si vie­lä pari vuot­ta sit­ten ajat­te­lin, et­tei mi­nus­ta ole juok­si­jak­si. Ku­vit­te­lin, et­ten ole ur­hei­lul­li­nen, kes­ki­var­ta­lo­ni ei ole riit­tä­vän na­pak­ka ras­kauk­sien jäl­jil­tä en­kä jak­sa ol­la tar­peek­si pit­kä­jän­tei­nen ke­hit­ty­äk­se­ni.

Seu­ra­sin ih­me­tel­len erään tut­ta­va­ni, syn­nyt­tä­nyt nai­nen hän­kin, juok­su­lenk­ke­jä. Ajat­te­lin hä­nel­lä ole­van jo­kin eri­tyi­nen kyky tai piir­re, mikä mah­dol­lis­taa nämä ur­hei­lu­suo­ri­tuk­set. Sit­ten ym­mär­sin, et­tä rat­kai­se­vin­ta mi­nun ja hä­nen vä­lil­lä oli vain pää­tös: pää­tös läh­teä len­kil­le ja juos­ta.

Niin minä pää­tin yrit­tää. Ja mie­he­ni il­moit­ti mi­nut ys­tä­väl­li­ses­ti, myön­ty­myk­se­ni myö­tä, Ou­lus­sa jär­jes­tet­tä­vään Ter­wa­ma­ra­to­niin 10 ki­lo­met­rin mat­kal­le juok­su­mo­ti­vaa­ti­o­ta­ni nos­tat­taak­seen. En­pä minä it­se­ä­ni sil­loin juok­si­jak­si iden­ti­fi­oi­nut, hölk­kä­len­keil­lä kun kä­vin. En­kä mi­tään ta­voi­te­ai­ko­ja it­sel­le­ni ase­tel­lut. Pes­si­mis­ti­ses­ti ar­ve­lin, et­ten nii­hin kui­ten­kaan yl­täi­si.

Juok­su­kun­to­ni ra­ken­ta­mi­nen ei mi­kään suo­ra­vii­vai­nen pro­ses­si ol­lut. Muu­ta­man kuu­kau­den val­mis­tau­tu­mi­seen osui yh­te­nä ry­kel­mä­nä no­ro­vi­rus, inf­lu­ens­sa, po­si­tii­vi­nen ras­kaus­tes­ti sekä ran­kat al­ku­ras­kau­den oi­reet. Va­jaa­kun­toi­se­na ko­din ym­pä­ri laa­hus­ta­es­sa­ni eh­din jo luo­vut­taa. Vaan mie­he­ni ei an­ta­nut myö­ten. Hän tsemp­pa­si ja las­ki ri­maa: 10 ki­lo­met­riä voi kä­vel­lä­kin, jos juok­su ei luis­ta.

Mon­ta len­kil­le­läh­tö­pää­tös­tä myö­hem­min löy­sin it­se­ni vau­va­ma­hoi­ne­ni Ou­lu­jo­ki­var­res­ta kil­pai­lu­nu­me­ro rin­nas­sa. Siel­lä minä hi­koi­lin al­ku­ke­sän au­rin­gon­pais­tees­sa yh­des­sä mui­den har­ras­te­li­ja­juok­si­joi­den kans­sa. Hölk­kä vaih­tui vä­lil­lä kä­ve­lyyn, vä­lil­lä juok­suun. Hyvä mie­li oli, mikä py­syi. Ja maa­lis­sa voit­ta­ja­fii­lis!

Mi­tä­hän it­see­ni liit­ty­vää luu­loa roh­ke­ni­sin seu­raa­vak­si ko­e­tel­la? En­tä sinä?