Riik­ka Leh­to­a­ho

Kuu­si na­ti­ais­ta is­tuu soh­val­la. Lo­mit­tain, sy­lik­käin, päät toi­si­aan hi­po­en. Kat­seet on koh­dis­tet­tu äi­din luu­riin. Koi­ra­hah­mo­jen seik­kai­luis­ta ker­to­va vi­deo Yle Aree­nas­ta pyö­rii näy­töl­lä. Tyh­jän­päi­väi­nen on si­säl­tö, mut­ta yh­des­sä viih­ty­vät, ovat so­vus­sa.

Tä­hän ovat pää­ty­neet kol­me­vuo­ti­aan reip­paus­hom­mien myö­tä. Il­ta­pa­la­pit­san jäl­keen hän sai ai­kai­sek­si pot­taan tuok­su­van tuo­tok­sen. Näin iso ja tai­ta­va olen -moo­dis­sa jat­koi tou­hu­jaan. Su­jah­ti päi­vä­vaat­teis­ta yök­kä­riin. Tar­jou­tui ke­rää­mään pir­tin lat­ti­al­ta peh­mo­vuo­ren. Tuu­man­sa to­teu­tet­tu­aan ki­pit­te­li toh­keis­saan luok­se­ni. Ih­met­te­lin ää­neen: "Mi­ten voi poi­ka niin rei­pas ol­la vie­lä il­lal­la, vaik­ka tou­hu­päi­vä ker­ho­reis­sui­neen on ta­ka­na?" Hän nau­ru naa­mal­laan kä­si­än­sä le­vit­te­li, kuin it­se­kin ih­met­te­li­si mai­ni­out­taan. Reip­paus­pal­kin­nok­si siis se koi­ra­hah­mo­vi­deo.

Vi­de­on pyö­ries­sä sy­lit­te­len vau­vaa. Tyy­ty­mät­tö­mien päi­vien jäl­keen olen saa­nut naut­tia tä­nään rau­hal­li­sis­ta ime­tys­het­kis­tä ja iloi­sis­ta, va­loi­sis­ta vau­va­nil­meis­tä. Unen kai­puu­ta al­kaa hän nyt ki­tis­tel­lä, mut­ta lii­an ai­kais­ta on vie­lä yöl­le al­kaa. Pöt­käh­dän lat­ti­al­le, vä­hän vau­va­jump­pail­laan. Hyp­pyy­tän vau­vaa puo­lel­ta toi­sel­le (hau­ist­ree­ni) ja len­nä­tän pol­vie­ni pääl­lä (vat­sat­ree­ni). Täs­sä het­kes­sä, odot­ta­mat­ta, on­ni syt­tyy si­säl­lä­ni.

Puo­li­so­ni on saa­nut kir­jo­lo­hen fi­le­roi­tua. Lä­hi­päi­vil­le on tie­dos­sa ko­kei­lun­ha­lus­sa lo­hi­pas­taa ja pe­rin­teen­kai­puus­sa uu­ni­loh­ta. Sa­mal­la pi­det­ty spon­taa­ni lu­en­to ka­lan ope­roi­mi­ses­ta on saa­tu pää­tök­seen. Es­ka­ri­lai­nen ja kol­mos­luok­ka­lai­nen jat­ka­vat elä­mään­sa eh­kä hip­pu­sen vii­sas­tu­nei­na. Nyt mie­he­ni is­tuu pi­a­non ää­reen. Pa­rin vuo­den oma­toi­mi­har­joit­te­lu on kan­ta­nut he­del­mää, Sii­o­nin lau­lut täyt­tä­vät ta­lon.

Huo­maan har­vi­nai­sen het­ken saa­pu­neen: rau­ha val­lit­see, ku­kaan ei nyt tar­vit­se mi­nua toi­saal­le. Siir­ryn vau­van kans­sa nuot­ti­kir­jan sa­no­jen ää­rel­le, yh­dyn mu­siik­kiin. Lau­lan, mi­ten päi­vä pais­taa han­gil­lem­me ja kuin­ka usein lap­si us­ko­maan opet­taa myös­kin mei­tä. Kii­täm­me Her­raa lau­la­en lah­jois­ta elä­mäm­me sekä ni­mee­si, Jee­sus, pää­täm­me seu­ram­me, ru­kouk­sem­me. (Lai­nat­tu Sii­o­nin lau­lu­ja 128, 134, 125 ja 123.)

Ty­ve­nen jäl­keen vir­ta taas vie. On ai­ka jat­kaa il­ta­toi­mia. Lap­set suun­taa­vat sän­kyi­hin­sä, aset­tu­vat omien il­ta­lu­ke­mis­ten­sa maa­il­moi­hin. Il­ta­ha­li­kier­rok­sen jäl­keen siu­nat­tui­na unien maa­il­moi­hin, kuka su­ju­vam­min, kuka hi­taam­min. Nuk­ku­maan­me­no­a­ni edel­tä­vää il­ta­kier­ros­ta ta­lon läpi teh­des­sä­ni huo­maan: keit­tiö jäi siis­ti­mät­tä, tis­kit lait­ta­mat­ta, ros­kat vie­mät­tä, kom­pos­ti­as­tia tyh­jen­tä­mät­tä, hii­ren­louk­ku vi­rit­tä­mät­tä. No, vä­li­ä­kö sil­lä. Sain­pa­han viet­tää on­nen­het­ken.

On­ni asuu het­kis­sä,

ohi­kii­tä­vis­sä.

Ei ole ta­voit­te­le­mal­la saa­vu­tet­ta­vis­sa.

Tu­lee nau­tit­ta­vak­si odot­ta­mat­ta,

het­kes­sä elä­en,

läs­nä­o­lon myö­tä.

Ul­koi­ses­ti koos­tuu vaa­ti­mat­to­mis­ta

osa­sis­ta.

Si­säl­le luo tun­teen täy­del­li­syy­des­tä.

Ei ab­so­luut­ti­ses­ta,

vaan sel­lai­ses­ta mikä ker­too:

juu­ri nyt, juu­ri näin on hyvä!

On­ni kan­taa pe­räs­sään viit­ta­na kii­tol­li­suut­ta.

Sii­nä, jäl­ki­läm­mös­sä on hyvä ol­la,

eloa jat­kaa.