Vuo­si sit­ten poi­kam­me il­moit­ti muut­ta­van­sa per­heen­sä kans­sa työ­huo­nee­seem­me ta­lon ra­ken­ta­mi­sen ajak­si. Ei­hän sii­nä muu aut­ta­nut kuin ru­ve­ta tyh­jen­tä­mään huo­net­ta.

Vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na ta­va­raa oli ker­ty­nyt jos jon­kin­lais­ta. Huo­ne­ka­lut oli­vat työ­pai­kal­ta haa­lit­tu­ja. Olin jo var­maan 20 vuot­ta ai­ko­nut ru­ve­ta nii­tä kun­nos­ta­maan, mut­ta nyt jou­duin rah­taa­maan pää­o­san Rus­koon kaa­to­pai­kal­le.

Ja mitä teh­dä kym­me­nil­le ma­peil­le? Ma­pit oli­vat pää­o­sin hy­vä­kun­toi­sia, mut­ta nii­tä ei huo­li­ta juu­ri mi­hin­kään. En­tä si­säl­tö? Opis­ke­lu­ai­neis­tot 45 vuo­den ta­kaa ovat eh­kä jo van­hen­tu­neet. En­tä työ­pa­pe­rit vii­del­tä vuo­si­kym­me­nel­tä? Mat­koil­ta oli jää­nyt mu­kaan mo­nen­lais­ta muis­toa. En­tä käy­te­tyt jou­lui­set lah­ja­pa­pe­rit? Kaa­pil­li­nen di­o­ja pa­kat­tiin mat­ka­lauk­kui­hin ja siir­ret­tiin toi­seen ka­ma­riin.

Sit­ten vie­lä elä­mäm­me kui­tit ajal­ta, jol­loin kai­ken sai pa­pe­ril­la. Löy­tyi­pä esi­mer­kik­si kuit­ti kai­vuu­työs­tä, jon­ka oli teh­nyt vä­vy­poi­kam­me pap­pa. Vä­vy­poi­ka ei ol­lut to­sin sil­loin vie­lä syn­ty­nyt­kään.

Jo­ten­kin huo­ne saa­tiin tyh­jäk­si ja poi­ka per­hei­neen pää­si muut­ta­maan. Al­koi kol­men su­ku­pol­ven yh­tei­se­lo.

Ai­koi­naan eri­tyi­ses­ti maa­lai­sym­pä­ris­tös­sä yli­su­ku­pol­vi­suus oli yleis­tä. Iso­van­hem­mat aut­te­li­vat ta­lon töis­sä ja sai­vat sit­ten huo­len­pi­toa, kun voi­mat al­koi­vat eh­tyä. Asu­mis­ta­pa on an­toi­sa, mut­ta toi­saal­ta vaa­ti­va.

On hyvä, jos ti­laa on sen ver­ran, et­tä voi­daan ol­la yh­des­sä, mut­ta tar­vit­ta­es­sa löy­tyy myös omaa rau­haa. Yöt saim­me nuk­kua rau­has­sa, kun mah­dol­li­set las­ten it­kut ei­vät kuu­lu­neet sei­nien läpi. Jon­kin ver­ran täy­tyi omis­ta tot­tu­muk­sis­ta an­taa pe­rik­si. Esi­mer­kik­si olim­me tot­tu­neet sam­mut­ta­maan ai­na kaik­ki yli­mää­räi­set va­lot. Nyt kol­me­vuo­ti­as tuli ai­na aa­mul­la ja sy­tyt­ti kaik­ki mah­dol­li­set lam­put, ei­kä suos­tu­nut nii­tä sam­mut­ta­maan. Vet­tä ja säh­köä ku­lui, kun pyy­kin­pe­su- ja as­ti­an­pe­su­ko­ne pyö­rit­ti­vät oh­jel­maa use­aan ker­taan joka päi­vä. Toi­saal­ta kun ker­ran pa­la­sim­me mö­kil­tä, sil­la ai­kaa oli teh­ty ta­los­sa ve­si­joh­to­re­mont­ti, jos­ta olin haa­veil­lut jo vuo­sia.

Ta­lom­me pit­kä­ai­kai­nen asu­kas, kis­sa, ei ole oi­kein tot­tu­nut pie­niin lap­siin. Koko vuo­si saa­tiin var­jel­la lap­sia ja kis­saa yh­teen­tör­mäyk­sil­tä. On­nek­si mi­tään va­ka­vam­paa ei sat­tu­nut.

Yh­tei­sa­su­mi­ses­ta oli mo­lem­min­puo­lis­ta hyö­tyä. Ra­ken­ta­jien oli help­po jät­tää lap­set iso­van­hem­mil­le hoi­toon, kun mo­lem­mat oli­vat ra­ken­nuk­sel­la tai oli muu­ta me­noa. Ruo­kaa teh­tiin yh­des­sä ja viik­ko­sii­vouk­set­kin su­jui­vat no­pe­as­ti. Ja kis­sal­le löy­tyi hoi­ta­ja, kun läh­dim­me mö­kil­le.

Las­ten ke­hi­tys­tä oli hui­kea seu­ra­ta. Isom­pi tai­si saa­da vä­lil­lä so­si­aa­li­sen äh­kyn, kun kaik­ki se­dät, tä­dit ja iso­van­hem­mat ha­lu­si­vat kuul­la kol­me­vuo­ti­aan mah­ta­via jut­tu­ja. Nuo­rem­pi oli tul­les­saan kuu­kau­den ikäi­nen vau­va. Läh­ties­sään hän juok­sen­te­li var­pail­laan pit­kin ta­loa ja tyh­jen­si kaik­ki mah­dol­li­set kaa­pit.

Kun olim­me jat­ku­vas­ti läs­nä, pik­kui­set tai­si­vat kiin­tyä mei­hin ai­ka ta­val­la. Isom­man suus­ta kuu­lui mon­ta ker­taa päi­väs­sä: ”Pap­pu­li, tuu leik­kii!” Ja niin sitä lei­kit­tiin. Tuu­nat­tiin­pa van­ho­ja edel­li­sen su­ku­pol­ven le­lu­ja­kin uu­teen ku­kois­tuk­seen. Vä­lil­lä juos­tiin uu­nin ym­pä­ri. Kir­jo­ja eh­dit­tiin lu­kea mo­neen ker­taan. En tie­dä oli­ko hyö­dyl­lis­tä, mut­ta pa­pan kän­ny­käs­tä löy­tyi su­kel­lus­ve­nei­tä, len­tä­viä au­to­ja ja ava­ruus­ra­ket­te­ja.

Nuo­rem­pi juok­si muu­ta­mia kym­me­niä ker­to­ja päi­väs­sä sy­liin ho­kien "pap­pa, pap­pa". Se oli hä­nen en­sim­mäi­nen ja ai­noa sa­nan­sa meil­lä asu­es­saan. Kol­me viik­koa muu­ton jäl­keen ta­va­tes­sam­me pap­pa-sana oli jo unoh­tu­nut. Ti­lal­le oli tul­lut sana "äi­ti".