Mark­ku Ka­mu­la

”Pää­tin jo vuo­sia sit­ten, et­tä sii­nä vai­hees­sa, kun evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­nen kirk­ko al­kaa vih­ki­mään sa­maa su­ku­puol­ta ole­via avi­o­liit­toon, niin ero­an kir­kos­ta!” Täl­lai­sia lau­sei­ta olen lu­ke­nut ja kuul­lut vii­me viik­koi­na usein. Kes­kus­te­lu on saa­nut uu­sia kier­rok­sia, kun piis­pain­ko­kous päät­ti esit­tää kir­kol­lis­ko­kouk­sel­le sa­maa su­ku­puol­ta ole­vien pa­rien vih­ki­mi­sen mah­dol­lis­ta­mis­ta.

Näis­tä läh­tö­koh­dis­ta olen miet­ti­nyt, mi­ten mi­nun tu­li­si nyt toi­mia. Py­syn­kö kir­kon jä­se­ne­nä vai lai­tan­ko eroil­moi­tuk­sen; pu­hun­ko teh­dys­tä pää­tök­ses­tä kriit­ti­ses­ti vai olen­ko hil­jaa ja hy­väk­syn? Sik­si ava­sin Raa­ma­tun ja tut­kin Jee­suk­sen suh­tau­tu­mis­ta oman ai­kan­sa jär­jes­täy­ty­nee­seen us­kon­nol­li­seen yh­teis­kun­taan ja hä­nen toi­min­taan­sa.

Raa­ma­tun sa­no­man pe­rus­teel­la Jee­sus­kin eli ai­ka­na, jona sy­dä­mes­tään us­ko­vai­sia oli hy­vin vä­hän (Luuk. 13:23–24). Jee­sus kui­ten­kin sai van­hem­mil­taan van­ho­jen us­kon­nol­lis­ten ta­po­jen mu­kai­sen koh­te­lun. Hä­net ym­pä­ri­lei­kat­tiin, esi­kois­poi­ka­na hä­net py­hi­tet­tiin Her­ral­le ja koko lap­suu­ten­sa ajan hän sai juu­ta­lais­ta ope­tus­ta.

Jee­suk­sen van­hem­mat kä­vi­vät joka vuo­si Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä, ja ai­na­kin kak­si­tois­ta­vuo­ti­aa­na Jee­sus oli hei­dän mu­ka­naan. Tuon ajan ta­po­jen mu­kai­ses­ti kak­si­tois­ta­vuo­ti­as oli lain edes­sä täy­si-ikäi­nen.

Temp­pe­li­juh­lien ai­ka­na Jee­sus ka­to­si van­hem­mil­taan, ja asia ha­vait­tiin vas­ta ko­ti­mat­kal­la. Kun van­hem­mat pa­la­si­vat Je­ru­sa­le­miin, he löy­si­vät poi­kan­sa kes­kus­te­le­mas­sa temp­pe­lis­sä us­kon­nol­lis­ten opet­ta­jien kans­sa. Jee­sus sa­noi hän­tä nuh­te­le­vil­le van­hem­mil­leen: "Mitä te mi­nua et­sit­te? Et­te­kö tien­neet, et­tä mi­nun tu­lee ol­la Isä­ni luo­na?" (Luuk. 2:41–49.) Jee­suk­sen vas­taus on mie­len­kiin­toi­nen. Tiet­tä­väs­ti hä­nen kes­kus­te­lu­kump­pa­nin­sa oli­vat sa­mo­ja fa­ri­seuk­sia ja kir­ja­nop­pi­nei­ta, joi­den ope­tus­ta vas­taan Jee­sus pu­hui myö­hem­min hy­vin an­ka­ras­ti.

Ai­kui­se­na Jee­sus aloit­ti jul­ki­sen toi­min­tan­sa ja opet­ti sy­na­go­gis­sa (Luuk. 4:15). Yh­den pu­heis­taan hän piti Na­sa­re­tin sy­na­go­gas­sa, jon­ne hän meni ”ta­pan­sa jäl­keen” eli hän kävi siel­lä sään­nöl­li­ses­ti, vaik­ka ope­tus siel­lä ei ol­lut hä­nen oman ju­lis­tuk­sen­sa mu­kais­ta.

Jee­sus piti Je­ru­sa­le­min temp­pe­liä ar­vok­kaa­na paik­ka­na. Näh­des­sään temp­pe­lin esi­pi­han muut­tu­neen kaup­pa­pai­kak­si hän kaa­toi ra­han­vaih­ta­jien ja kyyh­kys­ten myy­jien pöy­dät. Hän ei tuo­min­nut temp­pe­liä, vaan sen vää­rän käy­tön: "On kir­joi­tet­tu: 'Mi­nun huo­nee­ni on ole­va ru­kouk­sen huo­ne.' Mut­ta te teet­te sii­tä ros­vo­jen luo­lan." Jee­sus jäi jok­si­kin ai­kaa temp­pe­liin ja pa­ran­si luok­seen tul­lei­ta so­kei­ta ja ram­po­ja. (Matt. 21:12–14.) Sen jäl­keen Jee­sus meni Be­ta­ni­aan ja yö­pyi siel­lä, mut­ta pa­la­si temp­pe­liin ja opet­ti siel­lä mo­nin ver­tauk­sin. Kuu­li­ja­na ol­leet yli­pa­pit ja kan­san van­him­mat oli­vat rai­vois­saan, kun ym­mär­si­vät Jee­suk­sen osoit­ta­van pu­heil­laan hei­dän toi­min­tan­sa Ju­ma­lan tah­don vas­tai­sik­si. (Matt. 21:23–24.)

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vus­sa 23 on Jee­suk­sen voi tei­tä -puhe, jos­sa hän ar­vos­te­lee fa­ri­seus­ten ja lain opet­ta­jien tees­ken­te­lyä, ah­neut­ta, Ju­ma­lan sa­nan vas­tais­ta ope­tus­ta ja ul­ko­kul­tai­suut­ta. Jee­sus sa­noo sii­nä muun mu­as­sa näin: "Voi tei­tä, lai­no­pet­ta­jat ja fa­ri­seuk­set! Te tees­ken­te­li­jät! Te olet­te kuin kal­kil­la val­kais­tut hau­dat. Ul­ko­puo­lel­ta ne kyl­lä ovat kau­nii­ta mut­ta si­säl­tä täyn­nä kuol­lei­den lui­ta ja kaik­kea saas­taa. Sa­mal­la ta­voin te­kin olet­te hurs­kai­ta ul­ko­nai­ses­ti, ih­mis­ten sil­mis­sä, mut­ta si­säl­tä täyn­nä tees­ken­te­lyä ja vää­ryyt­tä." (Matt. 23:27–28.)

Jee­suk­sen elä­män lop­pu­vai­heis­sa, juu­ri en­nen ris­tiin­nau­lit­se­mis­ta, hän­tä kuu­lus­te­li­vat sekä roo­ma­lai­set et­tä juu­ta­lai­set. Yli­pap­pi Han­nas vaa­ti Jee­sus­ta ti­lil­le hä­nen ope­tuk­ses­taan, jo­hon hän vas­ta­si: "Minä olen pu­hu­nut jul­ki­ses­ti, koko maa­il­man kuul­len. Olen ai­na opet­ta­nut sy­na­go­gis­sa ja temp­pe­lis­sä, kaik­kien juu­ta­lais­ten ko­koon­tu­mis­pai­kois­sa. Sa­las­sa en ole pu­hu­nut mi­tään." (Joh. 18:20.)

Pit­kä­nä per­jan­tai­na, Jee­suk­sen kuo­le­man het­kel­lä, maa va­vah­te­li ja kal­li­ot hal­kei­li­vat ja temp­pe­lin esi­rip­pu hal­ke­si kes­kel­tä kah­tia, yl­hääl­tä alas as­ti (Matt. 27:51). Nois­sa ta­pah­tu­mis­sa on huo­mat­ta­vaa, et­tä temp­pe­li ei sor­tu­nut, vaan Ju­ma­la sal­li sen py­syä pys­tys­sä. Ju­lis­tus Jee­suk­sen lu­nas­tus­työn lop­puun saat­ta­mi­ses­ta oli tar­koi­tet­tu myös temp­pe­lis­sä ta­pah­tu­vak­si.

Jee­suk­sen an­ta­man lä­he­tys­käs­kyn mu­kai­ses­ti al­ku­seu­ra­kun­nan apos­to­lit jat­koi­vat evan­ke­liu­min saar­naa­mis­ta sekä Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä et­tä sy­na­go­gis­sa ym­pä­ri Vä­li­me­ren mai­den. Apos­to­lien te­ko­jen kol­man­nes­sa lu­vus­sa ker­ro­taan Pie­ta­rin ja Jo­han­nek­sen käyn­nis­tä Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä ja Pie­ta­rin pu­hees­ta Sa­lo­mo­nin py­hä­kös­sä. Myös Paa­va­li al­koi pian pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­tu­aan saar­na­ta Jee­suk­ses­ta sy­na­go­gis­sa (Apt. 9:20).

Jee­suk­sen ja apos­to­lien esi­mer­keis­tä voim­me op­pia, et­tä Raa­ma­tun to­tuut­ta ja lu­pauk­sia tu­lee ju­lis­taa sel­lai­si­naan, ajas­ta ja pai­kas­ta riip­pu­mat­ta. Ajat­te­len niin, et­tä maa­il­man suo­la­na ja va­lo­na toi­mi­mi­ses­ta pu­hu­es­saan Jee­sus tar­koit­ti juu­ri tätä (Matt. 5:13–16); kun Ju­ma­lan sa­nan to­tuus tuo­daan esil­le, se ei saa ol­la ih­mi­sen aja­tus­ten lai­men­ta­maa vaan vah­vaa, tun­non he­rät­tä­vää ja py­sy­vää. Ja suo­la­han voi teh­dä myös ki­pe­ää, jos se osuu haa­vai­seen paik­kaan. Mut­ta evan­ke­liu­mi ei tee kos­kaan ki­pe­ää, vaan se pa­ran­taa niin epä­us­kon, vää­rän opin kuin kai­ken muun­kin, kun vain us­koo.

Sik­si ajat­te­len, et­tä vie­lä­kin on sen ai­ka, et­tä Ju­ma­lan sa­naan us­ko­vat ja sen mu­kaan elä­vät pa­pit ju­lis­ta­vat evan­ke­liu­mia to­tuu­des­sa ja rak­kau­des­sa ja ja­ka­vat sak­ra­ment­te­ja kir­kois­sa, sai­raa­lois­sa ja kai­kis­sa niis­sä pai­kois­sa, joi­hin Ju­ma­la mah­dol­li­suuk­sia avaa. Sa­moin Ju­ma­lan sa­nan mu­kaan elä­vien kant­to­rei­den, di­a­ko­nien, sun­ti­oi­den ja mui­den kir­kon teh­tä­vis­sä pal­ve­le­vien on hyvä teh­dä työ­tään sy­dä­men us­kos­ta kum­pu­a­van rak­kau­den, ilon ja rau­han lä­het­ti­läi­nä. Edel­leen mei­dän seu­ra­kun­ta­lais­ten on hyvä osal­lis­tua ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin ja kir­kol­li­siin toi­mi­tuk­siin sekä toi­mia kir­kon luot­ta­mus­teh­tä­vis­sä. Vain sil­lä ta­voin valo ja suo­la voi­vat säi­lyä myös kir­kos­sa.

Voi kui­ten­kin ol­la, et­tä vie­lä tu­lee sel­lai­nen ai­ka, et­tä kirk­ko ja­kaan­tuu, ku­ten ta­pah­tui Mart­ti Lut­he­rin työn tu­lok­se­na. Syy­nä lu­te­ri­lai­sen kir­kon syn­tyyn oli­vat Paa­vin kir­kon har­ha­o­pit ja Mart­ti Lut­he­rin aloit­ta­ma us­kon­puh­dis­tus. Jos sel­lai­nen ai­ka tu­lee, Ju­ma­la var­mas­ti an­taa sii­hen sekä ym­mär­ryk­sen, tah­don et­tä te­ki­jät. Kir­kot ha­jo­a­vat ja temp­pe­lit sor­tu­vat, mut­ta Ju­ma­lan sana ei kos­kaan ka­toa! (Luuk. 21:33).