JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

”Kyllä äiti tulee vielä kotiin”

Nykyiset blogit
16.5.2024 10.00

Juttua muokattu:

16.5. 13:37
2024051613371120240516100000

Mika Mu­ta­nen

Kesä 1994 oli ol­lut hy­vin kuu­ma, ja läm­pö­ti­la ylit­ti mo­ne­na päi­vä­nä kol­me­kym­men­tä as­tet­ta. Elo­kuun kuu­den­te­na päi­vä­nä sää muut­tui tuu­li­sek­si ja pil­vi­sek­si, mikä oli suu­ri hel­po­tus Pu­das­jär­ven kirk­koon saa­pu­neel­le hää­vä­el­le. Kun hää­pa­ri läh­ti aja­maan juh­lien jäl­keen koh­ti Kai­nuu­ta, har­maat pil­vet vyö­ryi­vät kaa­kos­ta ja al­koi sa­taa kaa­ta­mal­la.

Vet­tä tuli eri­tyi­sen ran­kas­ti Pal­ta­mon Mies­lah­des­sa, jos­sa si­jait­si mor­si­a­men mum­mo­la. Em­me voi­neet sil­loin aa­vis­taa, et­tä kuu­den vuo­den pääs­tä vaa­ran rin­tee­seen nou­si­si ra­kas Kas­ke­lan ko­tim­me. Kak­si­kym­men­tä­nel­jä vuot­ta myö­hem­min ko­et­tiin jäl­leen rank­ka­sa­de, joka sil­lä ker­taa mer­kit­si kyy­nel­ten päi­vää. Mut­ta juu­ri nyt oli ilon päi­vä, ja hää­pa­ri jat­koi mat­kaan­sa ve­si­sa­tees­sa koh­ti Ka­jaa­nia.

Myös kesä 2018 oli kuu­ma ja kui­va. Vai­mo­ni Ai­no ma­ka­si sai­ras­vuo­tees­sa ih­meel­li­sen le­vol­li­se­na ja tyy­ne­nä, vaik­ka hä­nen ki­pun­sa li­sään­tyi­vät päi­vä päi­väl­tä. Muu per­he läh­ti Ää­ne­kos­ken Su­vi­seu­roi­hin, mut­ta jäim­me vai­mo­ni kans­sa ko­tiin. Seu­ra­ra­dio oli pääl­lä päi­vät ja yöt, ja saim­me seu­ra­pu­heis­ta ja oh­jel­mis­ta suur­ta loh­tua. Eri­tyi­sen lii­kut­ta­vaa oli, kun pu­hu­ja lä­het­ti tai­vaan ter­vei­siä ko­to­na ja sai­ras­vuo­tees­sa ole­vil­le.

Eräs ti­lan­ne jäi läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen: lai­toin ruo­kaa keit­ti­ös­sä ja Ai­no is­tui vie­res­sä­ni pie­nek­si kuih­tu­neen ruo­ka-an­nok­sen­sa ää­res­sä. Pu­heen aluk­si lu­et­tiin esi­ru­kous­pyyn­nöt. Ys­tä­vät pyy­si­vät esi­ru­kous­ta va­ka­vas­ti sai­ras­tu­neen per­hee­näi­din puo­les­ta, et­tä hän pa­ra­ni­si ja per­he sai­si voi­mia ko­et­te­le­mus­ten al­la. Koim­me sil­loin voi­mak­kaas­ti us­ko­nys­tä­vien esi­ru­kouk­siin kät­ke­tyn sa­la­tun voi­man. Se myös aut­toi tyy­ty­mään Ju­ma­lan tah­toon.

Hei­nä­kuun puo­les­sa vä­lis­sä koit­ti Reis­jär­ven opis­to­seu­rat. Per­jan­tai­na il­ta­päi­väl­lä oli saar­na, jos­sa pu­hu­ja ker­toi ku­nin­gas His­ki­an kär­si­myk­ses­tä ja sai­rau­des­ta. Olin käyt­tä­mäs­sä lap­sia ran­nal­la ui­mas­sa ja kuun­te­lin seu­ra­pu­het­ta au­tos­sa sa­mal­la lap­sia tar­ka­ten. Saar­nan jäl­keen pu­he­lin soi, ja siel­tä kuu­lui Ai­non vä­ri­se­vä ää­ni: "Mika, kuun­te­lit­ko tuon äs­kei­nen saar­nan? Se oli us­kon saar­naa, mi­nul­le tar­koi­tet­tu." Olin kuun­nel­lut sa­man pu­heen; se oli ol­lut myös mi­nua var­ten.

Reis­jär­ven seu­ro­jen jäl­keen maa­nan­tai­na Ai­non voin­ti heik­ke­ni en­ti­ses­tään. Pää­tim­me lä­het­tää nuo­rim­mat lap­set tä­din luo Mu­hok­sel­le, et­tä voi­sin aut­taa vai­mo­a­ni sai­raa­las­sa. Em­me oli­si voi­neet sil­loin aa­vis­taa, et­tä hän läh­ti vii­meis­tä ker­taa ko­dis­tam­me.

Sai­raa­las­sa la­bo­ra­to­ri­o­tes­tit osoit­ti­vat, et­tä Ai­non eli­mis­tö oli ro­mah­ta­mis­pis­tees­sä. Ki­vut yl­tyi­vät, ja käyt­töön otet­tiin ki­pu­pump­pu. Kes­ki­viik­ko­na on­ko­lo­gi ker­toi, et­tä edes­sä on saat­to­hoi­to­vai­he. Kun hain lap­set tors­tai­na ju­nal­ta, he ky­syi­vät toi­veik­kaas­ti: "Isä, mil­loin äi­ti tu­lee ko­tiin?" Jou­duin an­ta­maan lap­sil­le vas­tauk­sen, joka rii­pai­si sie­lun poh­jas­ta as­ti: "Äi­ti on nyt huo­nos­sa kun­nos­sa, ei­kä tule enää ko­tiin."

Per­jan­tai­na me­nim­me koko per­heel­lä sai­raa­laan. Vuo­tees­sa le­pä­si hau­ras po­ti­las, joka odot­ti jo kut­sua tai­vaan ko­tiin. Ai­no oli niin rau­hal­li­nen ja va­loi­sa, et­tä mie­tin, mikä vai­ku­tus voi­mak­kail­la ki­pu­lääk­keil­lä oli hä­nen mie­li­a­laan­sa. Toi­saal­ta hän oli ol­lut koko sai­rau­ten­sa ajan ih­meel­li­sen rau­hal­li­nen. Hän toi­voi, et­tä lau­lai­sim­me hä­nel­le rak­kaan Sii­o­nin lau­lun Oi, kat­so­han lin­tua ok­sal­la puun (SL 1976:192). Kävi niin, et­tä vain Ai­no lau­loi ja muut it­ki­vät.


"Oi, jos­pa kuin lin­tu­nen päi­vä­ni vain myös kiit­tä­en al­kaa mä voi­sin
ja mur­heet­ta, vaik­ka­kin puut­te­his­sain, niin ain Isän hoi­dos­sa oi­sin!
Ei lap­sen­sa tar­vit­se sur­ra."


"Äi­ti, tu­let­han sinä vie­lä ko­tiin?" ky­syi nuo­rin lap­sis­tam­me lau­lun jäl­keen. Ai­no-äi­ti hy­myi­li ja vas­ta­si yl­lät­tä­väs­ti: "Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä kyl­lä minä tu­len vie­lä ko­tiin." Mik­si hän an­toi lap­sil­le epä­re­a­lis­tis­ta toi­voa? Ei­hän ko­tiin pa­la­mi­nen ol­lut enää mah­dol­lis­ta.

Vii­mei­si­nä tun­tei­na Ai­non luo­na oli rak­kaim­pia ih­mi­siä. Seu­raa­va­na yö­nä hä­nen Mir­ja-sis­kon­sa soit­ti ja pyy­si tu­le­maan sai­raa­laan, sil­lä Ai­non voin­ti oli hei­ken­ty­nyt. Sai­raa­laan tul­les­sa­ni ti­lan­ne oli hie­man hel­pot­tu­nut. Pu­huim­me läm­pi­mäs­ti ja siu­na­sim­me toi­si­am­me. Sii­nä siu­nauk­ses­sa tun­tui jo tai­vaan kos­ke­tus­ta. Hän kui­ten­kin toi­voi, et­tä me­nen ko­tiin las­ten tu­ek­si, sil­lä he tar­vit­si­vat ki­pe­äs­ti isää. Äi­din rak­kaus säi­lyi lop­puun as­ti.

Aa­mul­la sain pu­he­lun van­him­mal­ta tyt­tä­rel­täm­me: "Äi­ti ei elä enää pit­kään, tule heti sai­raa­laan." En eh­ti­nyt ajois­sa pe­ril­le, sil­lä vain het­keä ai­em­min en­ke­lit oli­vat saa­pu­neet Ai­non vuo­teen vie­reen ja saat­ta­neet hä­net iä­i­seen le­po­si­jaan. Sai­raa­la­vuo­teel­la näin rak­kaan vai­mo­ni ajal­li­sen ruu­miin, jos­ta sie­lu oli len­tä­nyt per­ho­sen lail­la ikui­sen ke­sän maa­han.

Kun tie­to äi­din kuo­le­mas­ta tuli ko­tiin, koit­ti niin suu­ri suru, et­tei­vät mit­kään sa­nat rii­tä sitä ku­vaa­maan. Lap­set ha­ki­vat tur­vaa isäs­tä ja lä­hei­sis­tä. Nuo­ri­so ve­täy­tyi ku­kin omaan sop­peen­sa, joku pa­ke­ni pi­hal­le ja joku met­sään. Isää tar­vit­tiin yh­tä ai­kaa joka puo­lel­la: loh­dut­ta­mas­sa pie­nim­piä, tu­ke­mas­sa isom­pia ja et­si­mäs­sä nuo­ri­soa ul­koa. Jäl­keen­päin olen ku­van­nut sitä kyy­nel­ten päi­väk­si, Lac­ri­mo­sa dies il­la. Jo­tain pien­tä aa­vis­tus­ta sii­tä voi tar­jo­ta Mo­zar­tin Re­qui­e­min Lac­ri­mo­sa: "Pie Jesu Do­mi­ne, Dona eis re­qui­em. Amen."

Tuo­na kyy­nel­ten päi­vä­nä tai­vas it­ki ja vesi ryöp­py­si Kas­ke­las­sa kii­vaam­min kuin kos­kaan ai­em­min. Mie­lee­ni pa­lau­tui ti­lan­ne kak­si­kym­men­tä­nel­jä vuot­ta ai­em­min, kun olim­me aja­neet Mies­lah­den läpi ko­vas­sa sa­tees­sa. Sil­loin oli nau­run ja ilon päi­vä, nyt it­kun ja su­run. Täl­lä ker­taa vet­tä tuli niin pal­jon, et­tä ko­ti­tie­tä pit­kin al­koi­vat vir­ra­ta vuo­laat pu­rot. Vesi tem­pai­si mu­kaan­sa ki­viä ja so­raa ja ai­heut­ti tie­hen sy­vät urat ja va­jo­a­mat.

Sa­moin lä­heis­ten suru oli voi­ma­kas­ta. Se tun­tui ra­vis­te­le­van mie­len syö­ve­rei­tä. Si­säi­set pa­dot mur­tui­vat, ja suru mu­ren­si maa­ta myös niil­tä tu­tuil­ta po­luil­ta, joi­ta per­heem­me oli kul­ke­nut jo kak­si vuo­si­kym­men­tä. Lap­set it­ki­vät tuo­na päi­vä­nä äi­din pe­rään, ja eräs pie­nim­mis­tä ot­ti kii­ka­rit­kin uu­nin pääl­tä ja et­si äi­tiä sa­de­pil­vien lo­mas­ta.

Il­lal­la tein sis­kon­pe­din ma­kuu­huo­neen lat­ti­al­le ja ke­rä­sin lap­set ym­pä­ril­le­ni. Aloin ker­toa lap­sil­le­ni rau­hoit­ta­vaa ta­ri­naa. Sa­mal­la so­vim­me, et­tä jat­kam­me it­kua kel­lo kah­dek­san aa­mul­la. Lap­set rau­hoit­tui­vat ja nu­kah­ti­vat, ja pian koko talo hil­je­ni.

Yöl­lä säp­säh­din ja he­rä­sin lap­sen pu­hee­seen. Näin, mi­ten lap­se­ni ma­ka­si sän­gyl­lä kä­det ris­tis­sä rin­nan pääl­lä. Hä­nen vaa­le­at ki­ha­ran­sa oli­vat le­vit­täy­ty­neet tyy­nyn ym­pä­ril­le. Ih­met­te­lin, kun näin hä­nen kat­seen­sa: se oli ih­meel­li­sen le­vol­li­nen. Sil­mät täh­ti­kirk­kai­na ja suu on­nel­li­ses­sa hy­mys­sä hän kat­soi ylös ja pu­he­li jon­kun kans­sa.

Kun ky­syin asi­aa, hän ker­toi jut­te­le­van­sa äi­din kans­sa. Hy­väs­te­ly­jen ja len­to­suuk­ko­jen jäl­keen lap­sen sil­mät pai­nui­vat kiin­ni. Unek­si­ko lap­si vai kä­vi­kö äi­ti sit­ten­kin hä­nen luo­naan? Koin ti­lan­teen voi­mak­kaas­ti ja mie­tin sitä pit­kään yöl­lä mie­les­sä­ni.

He­rä­tes­sä­ni rien­sin ker­to­maan öi­ses­tä ta­pah­tu­mas­ta ko­dis­sa ol­leil­le su­ku­lai­sil­le. Juu­ri, kun olin päät­tä­nyt ker­to­muk­sen, toi­nen lap­si rien­si luok­sem­me it­ket­ty­nein sil­min: hän­kin oli koh­dan­nut yöl­lä äi­din. Unes­sa äi­ti oli tul­lut au­tol­la per­heen luo ja ker­to­nut, et­tä hä­nel­lä on nyt kaik­ki hy­vin. Äi­ti oli ha­lan­nut las­ta ja sa­no­nut ra­kas­ta­van­sa hän­tä. Hän oli myös tur­val­li­ses­ti loh­dut­ta­nut, et­tä isä pi­tää lap­sis­ta hy­vää huol­ta. Äi­ti oli men­nyt ta­kai­sin au­toon, mut­ta lap­si ei ol­lut ky­en­nyt avaa­maan ovea. Au­to oli yl­lät­tä­en muut­tu­nut kul­tai­sik­si vau­nuik­si ja läh­te­nyt ko­ho­a­maan koh­ti tai­vas­ta. Koko per­he oli hy­väs­tel­lyt ja huis­kut­ta­nut äi­din pe­rään.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä lap­set oli­vat le­vol­li­sia ja leik­ki­vät rau­hal­li­ses­ti. Yöl­lä äi­dil­le len­to­suuk­ko­ja lä­he­tel­lyt lap­si ha­lu­si vält­tä­mät­tä pääs­tä pi­ha­kei­nuun, vaik­ka edel­leen sa­toi. Hän pyy­si ko­via vauh­te­ja, et­tä pää­si­si lä­hem­mäk­si tai­vas­ta ja äi­tiä. Oli kuin tai­vaas­ta lä­he­tet­ty sade oli­si het­kek­si huuh­to­nut su­rut las­ten mie­lis­tä.

Koim­me vah­vas­ti, et­tä Ai­no-äi­ti hy­väs­te­li per­heen pie­nim­mät unes­sa ja lä­het­ti ter­vei­siä muul­le­kin per­heel­le. Kyy­nel­ten lo­mas­sa muis­te­lin sitä Ai­non lu­paus­ta, jota olin sai­raa­las­sa ko­vas­ti epäil­lyt: ”Kyl­lä äi­ti tu­lee vie­lä ko­tiin.”

MikaMutanen
Olen Oulussa syntynyt, Rovaniemellä kasvanut, Kajaanissa opiskellut ja Paltamoon kodin rakentanut opettaja ja yhdeksän lapsen isä. Asun vaimoni ja kahden nuorimman lapsen kanssa Mieslahden Kaskelassa, jossa on poltettu kylän viimeinen kaski 1900-luvun alussa. Täällä on kaikki mitä tarvitsen: perhe, kukkaniityt, perinneaidat, lampola, halkorante, kuusikkovaarat ja Oulujärven siintävät selät. Palautetta blogeista: mika.mutanen(a)gmail.com
14.6.2024

Nöyrät sinä pelastat, mutta ylpeiden katseen painat alas. Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumala, tuot pimeyteeni valon. Ps. 18:28–29

Viikon kysymys