JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kukkivat kummut ja mansikkamaat

Nykyiset blogit
11.10.2024 14.55

Juttua muokattu:

11.10. 14:58
2024101114585520241011145500

Ei­kö ole­kin niin, et­tä on mu­ka­va ot­taa ki­vo­ja ku­via? Va­lo­ku­vik­si nii­tä en­nen kut­sut­tiin ja va­loa nii­hin koi­tet­tiin saa­da­kin. Lie­nee si­nul­le­kin tut­tua, et­tei sitä niin mie­lel­lään ku­vaa pie­leen men­nyt­tä aa­mu­pa­la­het­keä. Saat­taa sii­tä va­lo­kin ol­la jo­ten­kin ka­dok­sis­sa. En­tä, jos pi­has­sa sat­tuu­kin ole­maan yli­jää­mä­ra­hoil­la os­tet­tu ur­hei­lu­au­to? Mi­ten help­poa oli­si kyy­kis­tyä kän­ny­kän kans­sa sen vie­reen tal­len­ta­maan py­hä­aa­mun het­keä, kun kiil­tä­vään kyl­keen hei­jas­tuu jou­to­päi­vi­nä it­se ra­ken­net­tu hir­si­kar­ta­no, joka niin so­mas­ti nö­köt­tää loh­ta ku­hi­se­van jär­ven ran­nal­la. Ei­kö!

Muis­tan vuo­sien ta­kaa, kun Fa­ce­book le­vi­si ih­mis­ten lait­tei­siin ja ar­ki­päi­vään. Tun­sin kyl­lä vie­hä­tys­tä asi­aan mut­ta vie­rok­suin sitä, kun kiil­to­ku­va­mais­ten otok­sien kes­kel­lä ei tun­tu­nut nä­ky­vän ar­jen elä­mää. Toi­saal­ta, jos kurk­kaam­me vaik­ka­pa 1980-lu­vun kuva-al­bu­miin, niin ei­pä siel­lä pa­pe­ri­ku­vis­sa­kaan hel­pos­ti tule vas­taan puu­roi­sia ar­ki­pöy­tiä tai an­kei­ta het­kiä. Tah­dom­me tal­len­taa kau­nii­ta het­kiä – kyl­lä nii­tä mur­heel­li­si­a­kin riit­tää.

Voi­ko käy­dä niin, et­tä jopa täm­möi­sen blo­giuk­ke­lin teks­teis­tä joku voi saa­da sel­lai­sen kä­si­tyk­sen, et­tä noil­la se elä­mä ral­lat­taa kuin ruu­su­tar­has­sa käys­ken­te­li­si­vät? Eh­kä­pä jos­tain teks­tis­tä­ni on pais­ta­nut läpi ruu­sun­piik­kien pis­to. Kyl­lä­hän sen ar­vaat­kin: ei ke­nen­kään elä­mä ai­na ole au­vois­ta. Kun vaik­ka­pa aa­mul­la kär­päs­lät­kän pak­suis­ta ti­liä ih­met­te­lee sa­mal­la kun ter­veys­mur­heet pai­na­vat, niin ei olo ole ai­na ko­vin heh­keä olk­ka­rin le­go­pel­toa kyn­tä­es­sä las­ten na­his­te­les­sa taus­tal­la. Syn­kät het­ket ja miet­teet me­ne­vät on­nek­si ai­ka no­pe­as­ti ohi, toi­si­naan mie­li on kel­la­ri­o­sas­tol­la pi­tem­pään­kin.

Tun­teet ovat sal­lit­tu­ja. Vä­lil­lä joku jut­tu ihan nau­rat­taa, toi­ses­sa het­kes­sä se är­syt­tää. Isos­sa per­hees­sä nii­tä jut­tu­ja tun­tuu ole­van­kin ihan vie­ri vie­res­sä. Vä­lil­lä tus­kas­tuu vaik­ka­pa sii­hen, kun on saa­tu viik­ko­sii­vous juu­ri pää­tök­seen ja sa­man­tien lat­ti­at näyt­tä­vät val­lan toi­sel­ta. Ei eh­kä ole sa­maa mää­rää tah­maa hi­das­ta­mas­sa suk­kien liu­kua, mut­ta mah­ta­va ta­va­ran pal­jous peit­tää al­leen jo ko­vin isoa pin­ta-alaa. Ma­te­maat­ti­ses­ti tuon il­mi­ön to­dis­ta­mi­nen ei ole ko­vin han­ka­laa. Yn­nä­tään­pä: Jos 10 nuo­rin­ta las­tam­me jät­tää vain kol­me ta­va­raa päi­väs­sä olk­ka­rin lat­ti­al­le, niin vii­kon pääs­tä sii­nä on kaik­kien ihail­ta­va­na jo ihan kii­vet­tä­vä vuo­ri – 210 ta­va­ran vuo­ri! Tar­kem­min kat­sot­tu­na vuo­ren rin­teen kuk­ka­lois­tos­ta erot­tuu mo­nen­lais­ta suk­kaa, nuk­kea, le­lua ja ties mitä. Mel­kein tar­vit­see val­jaat ja tur­va­köy­den, jos hui­pul­le mei­naa kii­ve­tä.

Tuo sama tois­tuu pi­hal­la. Ai­na ei jak­sa iloi­ta, kun pi­ha­tan­te­reem­me on kuin mitä par­hain kuk­ka­ke­to, niin mo­nen­lais­ta vä­riä ja muo­toa put­kah­te­lee nur­mi­kon se­as­ta. On kuin kat­soi­si maap­länt­ti­äm­me lau­lun sa­noit­ta­jan sil­min: "kuk­ki­vat kum­mut ja man­sik­ka­maat"! Tar­kem­min kat­sot­tu­na ku­kat ovat jo­ten­kin muo­vi­sen ja me­tal­li­sen oloi­sia.

Nä­ki­sit­pä tuon man­sik­ka­maan juu­ri nyt. Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta kat­sot­tu­na sen paik­ka kyl­lä erot­tuu mai­ni­os­ti, on­han se reu­nus­tet­tu oi­kein ke­hi­kol­la ja ver­kol­la niin kuin kun­non man­sik­ka­maan kuu­luu­kin. Tai ei ne ke­hyk­set ja verk­ko oi­kein hy­vin näy, mut­ta nii­den koh­dal­la ku­kois­ta­va vi­her­sei­nä ker­too ai­dan pai­kan. Ai­van voi­main­sa tun­nos­sa on maas­ta työn­ty­nyt mitä ih­meel­li­sin­tä vil­liä ja vih­re­ää noin puo­len met­rin kor­keu­teen ja kuin met­sän­var­ti­ja­na yh­del­lä kul­mal­la pat­sas­te­lee mie­hen­kor­kui­nen vaah­te­ra. Mi­ten mo­nen­mois­ta ku­kin­taa man­sik­ka­maan koh­dal­la men­nee­nä­kin ke­sä­nä oli! Saat­toi siel­tä joku löy­tää man­si­kan­kin.

Meil­lä on sen ver­ran eri­koi­nen piha, et­tä kuk­ki­vuus on her­käs­ti tart­tu­nut myös au­toi­him­me. Olem­me ni­mit­täin tot­tu­neet nä­kyyn, jos­sa rus­ke­at ruu­sut ko­ris­ta­vat kul­ku­pe­liem­me hi­pi­ää. Nyt muu­ta­man kuu­kau­den si­säl­lä kävi niin, et­tä mei­tä pit­kään pal­vel­leet kaa­ram­me pääs­te­li­vät vii­mei­set höy­ryt. On jo­ten­kin ou­toa, kun ti­lal­le hom­ma­tut Ja­pa­nin poi­kain te­ke­leet ovat iäs­tään huo­li­mat­ta yl­lät­tä­vän ruos­teet­to­mia. Tie kor­jaa­mol­le on tul­lut tu­tuk­si kum­mal­le­kin pirs­sil­le – mie­les­tä­ni ai­van lii­an tu­tuk­si!

Voi­ko­han vil­li­vi­han­nek­sia kas­vaa asun­to­vau­nus­sa? Mei­naan vaan sitä, kun tuo mat­ka­ko­tim­me on mel­ko run­saan oloi­nen. Vih­re­ää työn­tyy mo­nes­ta pai­kas­ta, on tämä Voik­kaa kyl­lä ra­vin­tei­kas paik­ka elä­mäl­le! Sam­ma­lil­ta ne mi­nun sil­mään näyt­tä­vät, mut­ta joku vil­liyrt­ti­tie­toi­nen saat­tai­si löy­tää se­as­ta jo­tain mat­ka­e­väs­tä­kin. Ei­pä nuo vih­re­ät peh­mo­nau­hat ole hir­ve­äs­ti mei­tä hai­tan­neet, käy­täm­me van­haa vau­nu­am­me tien pääl­lä yleen­sä vain pari ker­taa vuo­des­sa: Su­vi­seu­rois­sa ja Keu­ruun seu­rois­sa. Pää­a­sia on, et­tä vau­nus­sa on nuk­ku­ma­ti­laa, toi­mi­va jää­kaap­pi ja si­säl­tä suh­teel­li­sen ho­mee­ton. Voi­si­han ul­ko­nä­köä hin­ka­ta kau­niim­mak­si ihan ajan kans­sa, mut­ta ei ole hir­ve­äs­ti kiin­nos­ta­nut. Saat­ta­vat­han nuo vi­her­ma­tot toi­mia jopa ää­ni- ja läm­pö­e­ris­tee­nä, kun mo­nen­lai­sia ra­ko­ja täyt­tä­vät.

Jos me kyl­pi­sim­me ra­has­sa, niin meil­lä oli­si var­maan hiu­kan fii­nim­mät vem­pe­leet al­lam­me. Tai ai­na­kin var­mem­mat, kun jo­ten­kin var­sin­kin vii­me ai­koi­na on eri­lais­ten kor­jaa­mo­jen ovet hei­lu­neet ti­he­ään mei­dän tar­peit­tem­me myö­tä.

Jos­kus kor­jaus­ta ovat tar­vin­neet myös mie­le­ni pors­tu­an sa­ra­nat. Toi­si­naan ne ovat ju­mit­ta­neet niin, et­tä ovi jää ap­po­sen au­ki. Ei ole ke­rin­nyt kis­saa sa­no­maan tai kym­me­neen las­ke­maan, kun suus­ta on kuu­lu­nut isom­pi myl­väys. Myös keho on toi­mi­nut no­pe­as­ti ja jos­kus myös vää­rin. On tul­lut tar­vet­ta pyy­tää an­teek­si. On tul­lut tar­vet­ta men­nä per­he­neu­vo­laan ja mui­hin vas­taa­viin pal­ve­lui­hin ky­sy­män neu­voa, jot­ta pors­tu­al­le saa­tai­siin pi­tuut­ta. Ei tu­li­si kyl­mä niin äk­kiä si­sään.

Kun edel­li­ses­sä blo­gis­sa­ni ker­roin ti­lan­tees­ta, jos­sa pie­ni un­tu­vik­kom­me pe­las­tui isol­ta tärs­kyl­tä, niin sa­mas­sa ti­lan­tees­sa pat­ja­kuis­kaa­ja jou­tui kuu­le­maan iso­ja kir­jai­mia. Huu­sin tuol­le eka­luok­ka­lai­sel­le ja rei­lus­ti huu­sin­kin, vaik­ka var­mas­ti myös hän pe­läs­tyi rak­kaan sis­kon­sa ti­pah­ta­mis­ta. Kun tuo­ta­kin ti­lan­net­ta ajat­te­len, nou­see mie­leen iso­ja ky­sy­myk­siä. Mikä on se toi­nen puo­li mi­nus­sa, joka nos­taa uk­ko­sen­jy­lyä sin­ne, mis­sä tar­vit­tai­siin ai­van toi­sen­lai­sia tuu­lia? Mik­si lä­hei­se­ni saa­vat lii­an usein ko­kea sitä, et­tä isä ja avi­o­puo­li­so ei tun­nu­kaan ko­vin ra­kas­ta­val­ta?

On­nek­si ym­pä­ril­lä­ni on ol­lut ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. On­nek­si tuos­ta eh­ty­mät­tö­mäs­tä läh­tees­tä on edel­leen­kin riit­tä­nyt elä­vää vet­tä pe­se­mään li­kaa pois si­sim­mäs­tä­ni. On­ni on myös sii­nä, et­tä asi­ois­ta on voi­nut ju­tel­la myös uu­des­taan­kin, jos so­vit­tu asia on al­ka­nut uu­des­taan mie­ti­tyt­tä­mään. Sik­si ha­lu­sin myös pat­ja­kuis­kaa­jan kans­sa ju­tel­la men­nees­tä ta­pah­tu­mas­ta myö­hem­min­kin, jot­ta hän sai­si vie­lä ker­toa tun­to­jaan ko­vas­ta ko­men­nuk­ses­ta.

Niin se vain on, et­tä eläm­me mo­nen­lai­sen epä­täy­del­li­syy­den kes­kel­lä. Tääl­tä myös ker­ran läh­dem­me, epä­täy­del­li­syy­den kes­kel­tä. Mitä, jos vii­mei­sel­lä mat­kal­la­si hau­tuu­maan kär­ryn laa­ke­ri ki­ti­see? Tai kant­to­ri soit­taa vää­rän kap­pa­leen? En­tä, jos osa on pu­keu­tu­nut ihan eti­ke­tin vas­tai­ses­ti? Tai jos hau­ta­kum­pu­si on ko­vin tyh­jä­nä ku­kis­ta? Ei nuo mi­nua, läh­te­vää, hait­tai­si. Tän­ne ne kaik­ki jää­vät, nuo maal­li­set tou­hut. Ei kuo­le­man ra­jan tuol­le puo­len enää muis­tui­si edes se, vaik­ka oli­sin kuol­lut maa­il­man ka­ma­lim­paan kul­ku­tau­tiin.

No on­ko sit­ten mil­lään mi­tään vä­liä? On. Sil­lä on vä­liä, olen­ko minä tai­vaas­sa tut­tu. On­ko kal­liim­paa kuin se, et­tä jäl­keen­jää­nei­den mie­leen oli­si jää­nyt valo, joka him­me­äs­tä pel­lis­tä kum­min­kin oli vuo­sien var­rel­la hei­jas­tel­lut?

Ker­ron­pa lo­puk­si vie­lä erääs­tä Goog­le-ha­ku­tu­lok­ses­ta. Olin myy­mäs­sä van­ho­ja las­ten­rat­tai­ta To­rin kaut­ta kau­kai­sel­le os­ta­jal­le. Jot­ta sai­sin luot­ta­muk­sel­le ta­kei­ta, lai­toin net­ti­ha­kuun hä­nen ni­men­sä. Ha­ku­tu­lok­set li­sä­si­vät luot­ta­mus­ta. Yh­täk­kiä tuli mie­leen, et­tä jos hän goog­let­taa, mi­tä­kö­hän mi­nus­ta on ne­tis­sä. Li­sää­kö luot­ta­mus­ta? Yk­si ha­ku­tu­los osui kyl­lä ai­ka koh­dal­leen. Joku oli lu­ke­nut jon­kun blo­gi­ni ja ju­lis­ti kes­kus­te­lun avauk­ses­sa, et­tä oli löy­tä­nyt köy­hän les­ta­di­o­lais­per­heen. Pe­rus­te­luik­si hän lait­toi: "Rönt­gen­hoi­ta­ja, joka te­kee 80% työ­ai­kaa. Vai­mo ko­ti­äi­ti. Heil­lä 16 las­ta. Asu­vat van­has­sa, laa­jen­ne­tus­sa rin­ta­ma­mies­ta­los­sa. Eli on köy­hi­ä­kin les­ta­di­o­lai­sia."

Osui­han tuo ihan maa­liin! On tot­ta, et­tä em­me elä yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä, kun ver­taa nä­ky­vää maa­o­saam­me mo­niin mui­hin. Sil­ti ela­tus­ta ja vaat­tei­ta on riit­tä­nyt, var­sin­kin noi­ta vaat­tei­ta! Näl­kää­kään em­me ole näh­neet kuin uu­tis­ku­vis­sa. Ar­mon­näl­kää si­tä­kin enem­män. Voi, kun­pa teks­teis­tä­ni ja elä­mäs­täm­me nä­kyi­si tuo ar­mon näl­kä ja se iha­na osa, kun Ju­ma­la val­ta­kun­nas­taan ruok­kii mei­tä syn­tiin jou­tu­via eh­ty­mät­tö­mäl­lä lei­väl­lä!

Ta­sa­val­lan pre­si­dent­ti Stubb piti pu­heen YK:n yleis­ko­kouk­ses­sa 25.9.2024. Hä­nen mu­kaan­sa pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen pi­tää us­koa en­nen kuin se voi ol­la mah­dol­li­nen. Siis pi­tää us­koa, en­nen kuin se voi ol­la mah­dol­li­nen. Ei­kös hän pu­hu­nut ihan us­kon yti­miä!

Vie­lä saam­me us­koa. Ar­mos­ta, hen­gel­li­ses­ti köy­hi­nä. Kun se, mi­hin us­kom­me, on mah­dol­li­nen, olem­me pe­ril­lä. Sit­ten ei enää tar­vit­se us­koa, vaan rie­mu­rik­kaus on koh­dal­lam­me: tai­vaan iha­nuus täs­sä ja nyt!

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
9.11.2024

Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. Room. 13:7

Viikon kysymys