Ei­kö ole­kin niin, et­tä on mu­ka­va ot­taa ki­vo­ja ku­via? Va­lo­ku­vik­si nii­tä en­nen kut­sut­tiin ja va­loa nii­hin koi­tet­tiin saa­da­kin. Lie­nee si­nul­le­kin tut­tua, et­tei sitä niin mie­lel­lään ku­vaa pie­leen men­nyt­tä aa­mu­pa­la­het­keä. Saat­taa sii­tä va­lo­kin ol­la jo­ten­kin ka­dok­sis­sa. En­tä, jos pi­has­sa sat­tuu­kin ole­maan yli­jää­mä­ra­hoil­la os­tet­tu ur­hei­lu­au­to? Mi­ten help­poa oli­si kyy­kis­tyä kän­ny­kän kans­sa sen vie­reen tal­len­ta­maan py­hä­aa­mun het­keä, kun kiil­tä­vään kyl­keen hei­jas­tuu jou­to­päi­vi­nä it­se ra­ken­net­tu hir­si­kar­ta­no, joka niin so­mas­ti nö­köt­tää loh­ta ku­hi­se­van jär­ven ran­nal­la. Ei­kö!

Muis­tan vuo­sien ta­kaa, kun Fa­ce­book le­vi­si ih­mis­ten lait­tei­siin ja ar­ki­päi­vään. Tun­sin kyl­lä vie­hä­tys­tä asi­aan mut­ta vie­rok­suin sitä, kun kiil­to­ku­va­mais­ten otok­sien kes­kel­lä ei tun­tu­nut nä­ky­vän ar­jen elä­mää. Toi­saal­ta, jos kurk­kaam­me vaik­ka­pa 1980-lu­vun kuva-al­bu­miin, niin ei­pä siel­lä pa­pe­ri­ku­vis­sa­kaan hel­pos­ti tule vas­taan puu­roi­sia ar­ki­pöy­tiä tai an­kei­ta het­kiä. Tah­dom­me tal­len­taa kau­nii­ta het­kiä – kyl­lä nii­tä mur­heel­li­si­a­kin riit­tää.

Voi­ko käy­dä niin, et­tä jopa täm­möi­sen blo­giuk­ke­lin teks­teis­tä joku voi saa­da sel­lai­sen kä­si­tyk­sen, et­tä noil­la se elä­mä ral­lat­taa kuin ruu­su­tar­has­sa käys­ken­te­li­si­vät? Eh­kä­pä jos­tain teks­tis­tä­ni on pais­ta­nut läpi ruu­sun­piik­kien pis­to. Kyl­lä­hän sen ar­vaat­kin: ei ke­nen­kään elä­mä ai­na ole au­vois­ta. Kun vaik­ka­pa aa­mul­la kär­päs­lät­kän pak­suis­ta ti­liä ih­met­te­lee sa­mal­la kun ter­veys­mur­heet pai­na­vat, niin ei olo ole ai­na ko­vin heh­keä olk­ka­rin le­go­pel­toa kyn­tä­es­sä las­ten na­his­te­les­sa taus­tal­la. Syn­kät het­ket ja miet­teet me­ne­vät on­nek­si ai­ka no­pe­as­ti ohi, toi­si­naan mie­li on kel­la­ri­o­sas­tol­la pi­tem­pään­kin.

Tun­teet ovat sal­lit­tu­ja. Vä­lil­lä joku jut­tu ihan nau­rat­taa, toi­ses­sa het­kes­sä se är­syt­tää. Isos­sa per­hees­sä nii­tä jut­tu­ja tun­tuu ole­van­kin ihan vie­ri vie­res­sä. Vä­lil­lä tus­kas­tuu vaik­ka­pa sii­hen, kun on saa­tu viik­ko­sii­vous juu­ri pää­tök­seen ja sa­man­tien lat­ti­at näyt­tä­vät val­lan toi­sel­ta. Ei eh­kä ole sa­maa mää­rää tah­maa hi­das­ta­mas­sa suk­kien liu­kua, mut­ta mah­ta­va ta­va­ran pal­jous peit­tää al­leen jo ko­vin isoa pin­ta-alaa. Ma­te­maat­ti­ses­ti tuon il­mi­ön to­dis­ta­mi­nen ei ole ko­vin han­ka­laa. Yn­nä­tään­pä: Jos 10 nuo­rin­ta las­tam­me jät­tää vain kol­me ta­va­raa päi­väs­sä olk­ka­rin lat­ti­al­le, niin vii­kon pääs­tä sii­nä on kaik­kien ihail­ta­va­na jo ihan kii­vet­tä­vä vuo­ri – 210 ta­va­ran vuo­ri! Tar­kem­min kat­sot­tu­na vuo­ren rin­teen kuk­ka­lois­tos­ta erot­tuu mo­nen­lais­ta suk­kaa, nuk­kea, le­lua ja ties mitä. Mel­kein tar­vit­see val­jaat ja tur­va­köy­den, jos hui­pul­le mei­naa kii­ve­tä.

Tuo sama tois­tuu pi­hal­la. Ai­na ei jak­sa iloi­ta, kun pi­ha­tan­te­reem­me on kuin mitä par­hain kuk­ka­ke­to, niin mo­nen­lais­ta vä­riä ja muo­toa put­kah­te­lee nur­mi­kon se­as­ta. On kuin kat­soi­si maap­länt­ti­äm­me lau­lun sa­noit­ta­jan sil­min: "kuk­ki­vat kum­mut ja man­sik­ka­maat"! Tar­kem­min kat­sot­tu­na ku­kat ovat jo­ten­kin muo­vi­sen ja me­tal­li­sen oloi­sia.

Nä­ki­sit­pä tuon man­sik­ka­maan juu­ri nyt. Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta kat­sot­tu­na sen paik­ka kyl­lä erot­tuu mai­ni­os­ti, on­han se reu­nus­tet­tu oi­kein ke­hi­kol­la ja ver­kol­la niin kuin kun­non man­sik­ka­maan kuu­luu­kin. Tai ei ne ke­hyk­set ja verk­ko oi­kein hy­vin näy, mut­ta nii­den koh­dal­la ku­kois­ta­va vi­her­sei­nä ker­too ai­dan pai­kan. Ai­van voi­main­sa tun­nos­sa on maas­ta työn­ty­nyt mitä ih­meel­li­sin­tä vil­liä ja vih­re­ää noin puo­len met­rin kor­keu­teen ja kuin met­sän­var­ti­ja­na yh­del­lä kul­mal­la pat­sas­te­lee mie­hen­kor­kui­nen vaah­te­ra. Mi­ten mo­nen­mois­ta ku­kin­taa man­sik­ka­maan koh­dal­la men­nee­nä­kin ke­sä­nä oli! Saat­toi siel­tä joku löy­tää man­si­kan­kin.

Meil­lä on sen ver­ran eri­koi­nen piha, et­tä kuk­ki­vuus on her­käs­ti tart­tu­nut myös au­toi­him­me. Olem­me ni­mit­täin tot­tu­neet nä­kyyn, jos­sa rus­ke­at ruu­sut ko­ris­ta­vat kul­ku­pe­liem­me hi­pi­ää. Nyt muu­ta­man kuu­kau­den si­säl­lä kävi niin, et­tä mei­tä pit­kään pal­vel­leet kaa­ram­me pääs­te­li­vät vii­mei­set höy­ryt. On jo­ten­kin ou­toa, kun ti­lal­le hom­ma­tut Ja­pa­nin poi­kain te­ke­leet ovat iäs­tään huo­li­mat­ta yl­lät­tä­vän ruos­teet­to­mia. Tie kor­jaa­mol­le on tul­lut tu­tuk­si kum­mal­le­kin pirs­sil­le – mie­les­tä­ni ai­van lii­an tu­tuk­si!

Voi­ko­han vil­li­vi­han­nek­sia kas­vaa asun­to­vau­nus­sa? Mei­naan vaan sitä, kun tuo mat­ka­ko­tim­me on mel­ko run­saan oloi­nen. Vih­re­ää työn­tyy mo­nes­ta pai­kas­ta, on tämä Voik­kaa kyl­lä ra­vin­tei­kas paik­ka elä­mäl­le! Sam­ma­lil­ta ne mi­nun sil­mään näyt­tä­vät, mut­ta joku vil­liyrt­ti­tie­toi­nen saat­tai­si löy­tää se­as­ta jo­tain mat­ka­e­väs­tä­kin. Ei­pä nuo vih­re­ät peh­mo­nau­hat ole hir­ve­äs­ti mei­tä hai­tan­neet, käy­täm­me van­haa vau­nu­am­me tien pääl­lä yleen­sä vain pari ker­taa vuo­des­sa: Su­vi­seu­rois­sa ja Keu­ruun seu­rois­sa. Pää­a­sia on, et­tä vau­nus­sa on nuk­ku­ma­ti­laa, toi­mi­va jää­kaap­pi ja si­säl­tä suh­teel­li­sen ho­mee­ton. Voi­si­han ul­ko­nä­köä hin­ka­ta kau­niim­mak­si ihan ajan kans­sa, mut­ta ei ole hir­ve­äs­ti kiin­nos­ta­nut. Saat­ta­vat­han nuo vi­her­ma­tot toi­mia jopa ää­ni- ja läm­pö­e­ris­tee­nä, kun mo­nen­lai­sia ra­ko­ja täyt­tä­vät.

Jos me kyl­pi­sim­me ra­has­sa, niin meil­lä oli­si var­maan hiu­kan fii­nim­mät vem­pe­leet al­lam­me. Tai ai­na­kin var­mem­mat, kun jo­ten­kin var­sin­kin vii­me ai­koi­na on eri­lais­ten kor­jaa­mo­jen ovet hei­lu­neet ti­he­ään mei­dän tar­peit­tem­me myö­tä.

Jos­kus kor­jaus­ta ovat tar­vin­neet myös mie­le­ni pors­tu­an sa­ra­nat. Toi­si­naan ne ovat ju­mit­ta­neet niin, et­tä ovi jää ap­po­sen au­ki. Ei ole ke­rin­nyt kis­saa sa­no­maan tai kym­me­neen las­ke­maan, kun suus­ta on kuu­lu­nut isom­pi myl­väys. Myös keho on toi­mi­nut no­pe­as­ti ja jos­kus myös vää­rin. On tul­lut tar­vet­ta pyy­tää an­teek­si. On tul­lut tar­vet­ta men­nä per­he­neu­vo­laan ja mui­hin vas­taa­viin pal­ve­lui­hin ky­sy­män neu­voa, jot­ta pors­tu­al­le saa­tai­siin pi­tuut­ta. Ei tu­li­si kyl­mä niin äk­kiä si­sään.

Kun edel­li­ses­sä blo­gis­sa­ni ker­roin ti­lan­tees­ta, jos­sa pie­ni un­tu­vik­kom­me pe­las­tui isol­ta tärs­kyl­tä, niin sa­mas­sa ti­lan­tees­sa pat­ja­kuis­kaa­ja jou­tui kuu­le­maan iso­ja kir­jai­mia. Huu­sin tuol­le eka­luok­ka­lai­sel­le ja rei­lus­ti huu­sin­kin, vaik­ka var­mas­ti myös hän pe­läs­tyi rak­kaan sis­kon­sa ti­pah­ta­mis­ta. Kun tuo­ta­kin ti­lan­net­ta ajat­te­len, nou­see mie­leen iso­ja ky­sy­myk­siä. Mikä on se toi­nen puo­li mi­nus­sa, joka nos­taa uk­ko­sen­jy­lyä sin­ne, mis­sä tar­vit­tai­siin ai­van toi­sen­lai­sia tuu­lia? Mik­si lä­hei­se­ni saa­vat lii­an usein ko­kea sitä, et­tä isä ja avi­o­puo­li­so ei tun­nu­kaan ko­vin ra­kas­ta­val­ta?

On­nek­si ym­pä­ril­lä­ni on ol­lut ar­moa ja an­teek­si­an­ta­mus­ta. On­nek­si tuos­ta eh­ty­mät­tö­mäs­tä läh­tees­tä on edel­leen­kin riit­tä­nyt elä­vää vet­tä pe­se­mään li­kaa pois si­sim­mäs­tä­ni. On­ni on myös sii­nä, et­tä asi­ois­ta on voi­nut ju­tel­la myös uu­des­taan­kin, jos so­vit­tu asia on al­ka­nut uu­des­taan mie­ti­tyt­tä­mään. Sik­si ha­lu­sin myös pat­ja­kuis­kaa­jan kans­sa ju­tel­la men­nees­tä ta­pah­tu­mas­ta myö­hem­min­kin, jot­ta hän sai­si vie­lä ker­toa tun­to­jaan ko­vas­ta ko­men­nuk­ses­ta.

Niin se vain on, et­tä eläm­me mo­nen­lai­sen epä­täy­del­li­syy­den kes­kel­lä. Tääl­tä myös ker­ran läh­dem­me, epä­täy­del­li­syy­den kes­kel­tä. Mitä, jos vii­mei­sel­lä mat­kal­la­si hau­tuu­maan kär­ryn laa­ke­ri ki­ti­see? Tai kant­to­ri soit­taa vää­rän kap­pa­leen? En­tä, jos osa on pu­keu­tu­nut ihan eti­ke­tin vas­tai­ses­ti? Tai jos hau­ta­kum­pu­si on ko­vin tyh­jä­nä ku­kis­ta? Ei nuo mi­nua, läh­te­vää, hait­tai­si. Tän­ne ne kaik­ki jää­vät, nuo maal­li­set tou­hut. Ei kuo­le­man ra­jan tuol­le puo­len enää muis­tui­si edes se, vaik­ka oli­sin kuol­lut maa­il­man ka­ma­lim­paan kul­ku­tau­tiin.

No on­ko sit­ten mil­lään mi­tään vä­liä? On. Sil­lä on vä­liä, olen­ko minä tai­vaas­sa tut­tu. On­ko kal­liim­paa kuin se, et­tä jäl­keen­jää­nei­den mie­leen oli­si jää­nyt valo, joka him­me­äs­tä pel­lis­tä kum­min­kin oli vuo­sien var­rel­la hei­jas­tel­lut?

Ker­ron­pa lo­puk­si vie­lä erääs­tä Goog­le-ha­ku­tu­lok­ses­ta. Olin myy­mäs­sä van­ho­ja las­ten­rat­tai­ta To­rin kaut­ta kau­kai­sel­le os­ta­jal­le. Jot­ta sai­sin luot­ta­muk­sel­le ta­kei­ta, lai­toin net­ti­ha­kuun hä­nen ni­men­sä. Ha­ku­tu­lok­set li­sä­si­vät luot­ta­mus­ta. Yh­täk­kiä tuli mie­leen, et­tä jos hän goog­let­taa, mi­tä­kö­hän mi­nus­ta on ne­tis­sä. Li­sää­kö luot­ta­mus­ta? Yk­si ha­ku­tu­los osui kyl­lä ai­ka koh­dal­leen. Joku oli lu­ke­nut jon­kun blo­gi­ni ja ju­lis­ti kes­kus­te­lun avauk­ses­sa, et­tä oli löy­tä­nyt köy­hän les­ta­di­o­lais­per­heen. Pe­rus­te­luik­si hän lait­toi: "Rönt­gen­hoi­ta­ja, joka te­kee 80% työ­ai­kaa. Vai­mo ko­ti­äi­ti. Heil­lä 16 las­ta. Asu­vat van­has­sa, laa­jen­ne­tus­sa rin­ta­ma­mies­ta­los­sa. Eli on köy­hi­ä­kin les­ta­di­o­lai­sia."

Osui­han tuo ihan maa­liin! On tot­ta, et­tä em­me elä yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä, kun ver­taa nä­ky­vää maa­o­saam­me mo­niin mui­hin. Sil­ti ela­tus­ta ja vaat­tei­ta on riit­tä­nyt, var­sin­kin noi­ta vaat­tei­ta! Näl­kää­kään em­me ole näh­neet kuin uu­tis­ku­vis­sa. Ar­mon­näl­kää si­tä­kin enem­män. Voi, kun­pa teks­teis­tä­ni ja elä­mäs­täm­me nä­kyi­si tuo ar­mon näl­kä ja se iha­na osa, kun Ju­ma­la val­ta­kun­nas­taan ruok­kii mei­tä syn­tiin jou­tu­via eh­ty­mät­tö­mäl­lä lei­väl­lä!

Ta­sa­val­lan pre­si­dent­ti Stubb piti pu­heen YK:n yleis­ko­kouk­ses­sa 25.9.2024. Hä­nen mu­kaan­sa pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen pi­tää us­koa en­nen kuin se voi ol­la mah­dol­li­nen. Siis pi­tää us­koa, en­nen kuin se voi ol­la mah­dol­li­nen. Ei­kös hän pu­hu­nut ihan us­kon yti­miä!

Vie­lä saam­me us­koa. Ar­mos­ta, hen­gel­li­ses­ti köy­hi­nä. Kun se, mi­hin us­kom­me, on mah­dol­li­nen, olem­me pe­ril­lä. Sit­ten ei enää tar­vit­se us­koa, vaan rie­mu­rik­kaus on koh­dal­lam­me: tai­vaan iha­nuus täs­sä ja nyt!