Koonnut: Päivi Martikainen
Ihminen pelastuu yksin armosta, uskolla Kristukseen. Teologit Klaus Kallioranta (33) ja Jaakko Ranta (30) valaisevat keskustelullaan uskon luovuttamatonta ydintä.
Jaakko:
Vanhoillislestadiolaisen opin pääpiirteet on helppo ymmärtää. Mieluummin kuitenkin puhuisin jumaluusopista, uskonopista tai teologiasta. Ne viittaavat suoraan opin sisältöön eli Jumalaan. Siitähän kristinuskon opissa on kysymys: kuka Jumala on? Ajattelen kuitenkin, että oppiin liittyvä keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on aina tarpeellista, koska meidän on ymmärrettävä myös uskovina uskon sisältöä. Sitä kehen uskotaan ja mitä.
Klaus:
Olen samaa mieltä. Opillinen keskustelu on tärkeää siksi, että uskon perustus ja päämäärä pysyisivät kirkkaana mielessä. Säilyisi armosta uskominen ja väärät asiat karsiutuisivat pois. Minulle tuli mieleen vanha sanonta ”puhutaan tiestä ja matkasta”: siinä peilataan kanssapuheissa omaa henkilökohtaista vaellusta ja kilvoitusta oppiin, yhteisesti jäsennettyyn ja jäsentyneeseen ymmärrykseen uskon ydinkysymyksistä. Ikään kuin tarkastetaan kurssia: kulkeeko oma matkani oikeaa tietä?
Jaakko:
Varmaan ydin on just tuossa. Helposti meidän ihmisten elämässä evankeliumiin alkaa sekoittua vaatimuksia, ja silloin armon lahjaluonne katoaa. Sen oon huomannu omasta elämästä, että kun uskonelämään on liittynyt joitakin kipuja, helposti Jumalakin on alkanut näyttämään vaativalta. Silloinhan evankeliumi ja laki on mennyt sekaisin omassa sydämessä.
Klaus:
Nimenomaan armon evankeliumi on minusta vanhoillislestadiolaisuuden luovuttamattominta ydintä. Sanoma siitä, että itsessään mahdottomana saa Jeesuksen ansiosta uskoa kaikki synnit anteeksi. Toivoisin, että se myös säilyisi sellaisena, eikä kaventuisi vain fraasiksi, jota toistetaan. Evankeliumi on armoa, johon ei saa sekoittaa vaatimuksia. Sellaisiksi saattavat nousta myös elämäntapoihin liittyvät asiat, vaikka niiden tarkoitus olisikin suojella vääriltä valinnoilta.
Jaakko:
Samaa mieltä. Jos elämäntapoihin liittyvät asiat nousevat liian merkittävään asemaan, ne saattavat ohjata katsetta Kristuksen sijasta siihen, mitä itse on saanut aikaan. Silloin mennään metsään. Uskohan on ystävystymistä Jeesuksen kanssa, ja eikö ystävän kanssa pyritä kulkemaan yhdessä samaan suuntaan? Meidän etu on onneksi se, että meidän ei tarvitse näyttää suuntaa, vaan kulkea perässä. Vierastan hiukan ajattelua, jossa mustavalkoisesti yksilöidään, mikä on syntiä. Jotkut asiat on selkeitä, mutta eikös synti ole enemmän olemisen tila? Jeesushan tiivisti Jumalan tahdon rakkauden kaksoiskäskyyn. Voisko siinä olla hyvä mittari?
Klaus:
Niin, synti on sydämen luopumista Jumalasta. Elämistä omalle itsekkyydelle, selän kääntämistä Jumalalle ja lähimmäiselle. Varmasti 10 käskyssä on ”syntilistaa” kylliksi. Eipä tosiaan tunnu, että nuo käskyt pystyisi täyttämään. Jumalan armo opettaa Raamatun mukaan hylkäämään väärät asiat ja elämään Jumalan mielen mukaan. Vanha osa kamppailee voimakkaasti vastaan, mutta on turvallista tietää, että armon turviin saa epäonnistunut paeta. Oletko huomannut konkreettisia asioita esimerkiksi elämäntapoihin liittyen, missä olisi ollut suhtautumisen muuttumista kristillisyydessä?
Jaakko:
Tuohon en haluaisi vastata luettelemalla asioita, koska elämäntavoissa varmasti on vaihtelevuutta. Olemme erilaisia ja asiat vaikuttavat meihin eri tavoin. Joku on herkempi jonkin asian suhteen, ja toiselle sama asia ei välttämättä ole viemässä pois Jumalasta. Tähän mun mielestä liittyy se, että jos seurassa on ihmisiä, joilla on tosi herkkä omatunto, niin mennään herkimmän mukaan. Se on katseen kääntämistä omasta navasta lähimmäiseen. Saatko kiinni tästä?
Klaus:
Saan. 1. Korinttilaiskirjeen 8. luvussa Paavali puhuu epäjumalille uhratun lihan syömisestä. Vaikka se ei ollut syntiä, joidenkin omaatuntoa se haavoitti. Siksi myös heidän, jotka olivat käsittäneet oikean vapauden, piti varoa, etteivät omalla vapaudellaan loukanneet heikkoja. Taustat ovat erilaisia, niin myös suhtautuminen moniin niin sanottuihin ehdonvallan asioihin. Niissä pitäisi vahvempien olla loukkaamatta heikompia, se on rakkautta. Samalla pitäisi muistaa, että tiukempi linja suhtautua johonkin asiaan ei tarkoita automaattisesti parempaa. Tärkeintä on yksimielisyys opin ydinasioista: siitä, että ihminen pelastuu yksin armosta uskolla Kristukseen.
Jaakko:
Just tuota tarkoitin. Samoja asioita on Paavalikin joutunut pohtimaan. Ei meistä oo tullut yhtään uskonnollisesti kehittyneempiä. Ihminen pelastuu uskolla Kristukseen: muuta ei tarvita. Sydämessä asuva Kristus ohjaa elämään linjassa kirjoitetun Jumalan sanan kanssa. Tosiasia on kuitenkin se, että kyllä me kaikki kristityt ollaan aika hapuilevia ja hurskaus on välillä kaukana.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys