Raa­ma­tus­sa rau­ha mer­kit­see ti­laa, jos­ta ei puu­tu mi­tään – ei ter­vey­den, ai­neel­li­sen hy­vin­voin­nin, ul­koi­sen ei­kä si­säi­sen rau­han suh­teen. Rau­ha läh­tee Ju­ma­las­ta ja on ko­ko­naan Ju­ma­lan lah­jaa: jos Ju­ma­la ei tah­do rau­haa, sitä ei voi ol­la ke­nel­lä­kään.

Rau­ha ja van­hurs­kaus liit­ty­vät yh­teen. Van­hurs­kaus mer­kit­see oi­ke­aa suh­det­ta Ju­ma­laan ja toi­siin ih­mi­siin, lä­him­mäi­seen. Rau­ha on­kin seu­raus­ta oi­ke­as­ta ju­ma­la­suh­tees­ta, ja se val­lit­see sil­loin, kun yh­teys Ju­ma­laan on kun­nos­sa. Her­ran siu­nauk­ses­sa­kin pyy­däm­me, et­tä Ju­ma­la an­tai­si meil­le tuon rau­han.

Rau­ha var­je­lee us­kos­sa

Us­ko­vai­sen us­kos­sa saa­ma rau­ha on Paa­va­lin mu­kaan jo­tain eri­tyis­tä ja kä­sit­tä­mä­tön­tä rau­haa. Se ylit­tää ih­mi­sym­mär­ryk­sen sik­si, et­tä juu­ri se rau­ha var­je­lee ja suo­je­lee kris­ti­tyn sy­dä­men ja aja­tuk­set niin, et­tä hän py­syy Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa (Fil. 4:7).

Tämä nä­kyi esi­mer­kik­si nuo­ren Joo­se­fin elä­mäs­sä. Hän jou­tui or­jak­si vie­raa­seen maa­han, jos­sa ei ol­lut mui­ta us­ko­vai­sia. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta Joo­sef oli on­nel­li­nen mies, kos­ka Ju­ma­la oli hä­nen kans­saan (1. Moos. 39:2–3). Ju­ma­lan rau­ha var­je­li myös hä­net niin, et­tä hän säi­lyi Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa, vaik­ka ih­mi­sen ym­mär­ryk­sen mu­kaan se ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Juu­ri sik­si Ju­ma­lan rau­ha käy kai­ken ym­mär­ryk­sen yli. Ju­ma­lan rau­ha ei ole jär­jen ja ym­mär­ryk­sen vas­tais­ta, vaan se ylit­tää sen.

Py­hän Hen­ki vai­kut­taa

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä vää­rät pro­fee­tat ju­lis­ti­vat rau­haa, vaik­ka heil­lä it­sel­lään ei ol­lut rau­haa ei­kä hei­dän ju­lis­tuk­sen­sa voi­nut an­taa sitä kuu­li­joil­le­kaan. Ju­lis­tuk­seen liit­tyi val­heel­li­suus sii­tä, et­tä kaik­ki on hy­vin.

Ju­ma­lat­to­mil­la ei voi ol­la sy­dä­mes­sään rau­haa, sil­lä rau­ha kul­kee us­kon mu­ka­na. Jee­sus jät­ti omil­leen rau­han­sa, jota maa­il­ma ei voi an­taa (Joh. 14:27), ja hä­nen oman­sa siir­tä­vät tätä rau­haa eteen­päin. Tuo rau­ha val­taa ih­mi­sen sy­dä­men ja ylit­tää ih­mi­sym­mär­ryk­sen. Näin us­ko­vai­sel­la ih­mi­sel­lä on Kris­tuk­sen ta­kia rau­ha Ju­ma­lan kans­sa. Kris­tus on kor­jan­nut syn­nin täh­den sär­ky­neen ju­ma­la­suh­teem­me (Room. 5:1).

Rau­ha on pal­jon enem­män kuin pelk­kä si­säi­nen olo­ti­la, sil­lä se mer­kit­see sa­maa kuin pe­las­tus. Rau­ha kuu­luu Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ole­muk­seen yh­des­sä van­hurs­kau­den ja ilon kans­sa. Pyhä Hen­ki saa ne ai­kaan (Room. 14:17). Kun us­ko­vai­sen ih­mi­sen sy­dä­mes­sä on Kris­tuk­sen van­hurs­kaus, siel­lä on väis­tä­mät­tä myös rau­ha ja ilo.

Ilo tu­lee sii­tä, et­tä sy­dä­mes­sä on rau­ha Ju­ma­lan kans­sa. Us­ko­vai­sen sy­dä­mes­sä asuu Kris­tus, joka on täyt­tä­nyt lain. Näin us­ko­vai­sen ih­mi­sen sy­dä­mes­sä laki on täy­tet­ty ei­kä mi­tään ole jää­nyt täyt­tä­mät­tä. Sii­tä ei voi seu­ra­ta muu­ta kuin iloa ja rau­haa.

Rau­ha ei ole muut­tu­ma­ton tila, vaan se vai­kut­taa. Elä­vä us­ko luo rau­haa ih­mis­ten kans­sa ja kes­kuu­teen. Tä­hän liit­tyy myös van­ha us­ko­vais­ten kes­ki­näi­nen ter­veh­dys, rau­han­toi­vo­tus: kun ter­veh­dit­tä­es­sä toi­vo­te­taan toi­sel­le rau­haa, toi­vo­te­taan sitä, et­tä rau­ha val­lit­si­si hä­nel­lä niin suh­tees­sa Ju­ma­laan kuin lä­him­mäi­seen­kin.

Rau­haa saa pyy­tää

Us­ko­vai­sen rau­ha tuo le­vol­li­suu­den myös ajal­li­siin asi­oi­hin. Paa­va­li roh­kai­see sii­hen, et­tä kris­ti­tyn ei tar­vit­se ol­la mis­tään huo­lis­saan ja mu­reh­tia, vaan kaik­ki tar­peet voi saat­taa Ju­ma­lan tie­toon (Fil. 4:6).

Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa pyy­däm­me, et­tä Ju­ma­la an­tai­si meil­le mei­dän jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me. Lut­her se­lit­tää Vä­häs­sä ka­te­kis­muk­ses­saan, et­tä jo­ka­päi­väi­seen lei­pään kuu­lu­vat kaik­ki, mitä elä­mäs­säm­me tar­vit­sem­me ra­vin­nos­ta, vaat­teis­ta ja lä­hei­sis­tä ih­mi­sis­tä ai­na hy­vään hal­li­tuk­seen, rau­haan, ter­vey­teen, jär­jes­tyk­seen ja kun­ni­aan as­ti.

Näi­tä me saam­me Ju­ma­lal­ta pyy­tää ja saat­taa kai­ken, mitä tar­vit­sem­me, hä­nen tie­toon­sa. Tämä kos­kee myös hen­gel­li­siä tar­pei­tam­me, sil­lä ih­mi­nen ei elä yk­sin lei­väs­tä, vaan jo­kai­ses­ta sa­nas­ta, joka Ju­ma­lan suus­ta läh­tee (Matt. 4:4).

Raa­ma­tun mu­kaan maa­il­maan ei tule py­sy­vää po­liit­tis­ta rau­haa, vaan so­tia tu­lee ole­maan lo­pun ai­kaan as­ti. Lo­pul­li­nen rau­ha koit­taa vas­ta sit­ten, kun uu­si tai­vas ja uu­si maa luo­daan (Ilm. 21:1–4). Raa­ma­tun lu­paus ian­kaik­ki­ses­ta rau­has­ta to­teu­tuu vas­ta uu­des­sa maas­sa, jos­sa van­hurs­kaus asuu (2. Piet. 3:13).

Veli-Pek­ka Ot­t­man

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 12/2016.

Ku­vi­tus­ku­va: Päi­vi Pel­to­nie­mi