Kat­se­len usein nuo­ria seu­rois­sa. Heis­tä huo­kuu va­paus, tur­val­li­suus ja on­nel­li­suus. Näin sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä jo­kai­sel­la heis­tä on elä­mäs­sään huo­lia ja mur­hei­ta, on va­ka­vi­a­kin asi­oi­ta. Elä­män pe­rus­ta­na heil­lä on kui­ten­kin us­kon luot­ta­mus Ju­ma­laan ja hä­nen lu­pauk­siin­sa. He kuun­te­le­vat seu­ra­pu­het­ta tark­kaa­vai­si­na.

Mikä saa ih­mi­set ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hil­jen­ty­mään yk­sin­ker­tai­sen, Ju­ma­lan sa­naan pe­rus­tu­van ja sa­man­si­säl­töi­sel­tä kuu­los­ta­van pu­heen ää­reen.

Hen­ki te­kee elä­väk­si

Hen­ken­sä kaut­ta Ju­ma­la vai­kut­taa maa­il­mas­sa (Joh. 4:24). Eri­tyi­ses­ti hän il­mai­see it­sen­sä meil­le Py­häs­sä Raa­ma­tus­sa ja va­pah­ta­jas­sam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Raa­mat­tu on Ju­ma­lan sana, jon­ka py­hät Ju­ma­lan ih­mi­set ovat kir­joit­ta­neet Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta (KO 5).

Va­pah­ta­ja se­lit­ti ai­ka­naan kir­joi­tuk­sia. En­nen tai­vaa­seen as­tu­mis­taan hän jät­ti ope­tus­lap­sil­leen teh­tä­vän saar­na­ta hä­nen ni­mes­sään pa­ran­nus­ta ja syn­tien an­teek­si­an­ta­mis­ta (Luuk. 24:47).

Tätä sa­no­maa ju­lis­te­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta mei­dän­kin ai­ka­nam­me ja ai­na maa­il­man lop­puun saak­ka (Matt. 28:20). Puhe vai­kut­taa jo­kai­sen kuu­li­jan sy­dä­mes­sä sen, min­kä Ju­ma­la nä­kee tar­peel­li­sek­si. Hen­ki te­kee pu­heen elä­väk­si, ja sii­nä juu­ri on Ju­ma­lan sa­nan voi­ma.

Ju­ma­lan sana ei pa­laa tyh­jä­nä

Ju­ma­la on sa­nal­laan teh­nyt kai­ken nä­ky­väi­sen ja nä­ky­mät­tö­män. Ju­ma­la pi­tää sa­nal­laan kaik­kea yl­lä. Kun Ju­ma­la ot­taa sa­nan­sa pois, täl­le maa­il­mal­le tu­lee lop­pu. Ju­ma­lan sana vah­vis­taa us­koa, tor­juu sie­lun­vi­hol­li­sen aja­tuk­set ja viet­te­lyk­set sekä kir­kas­taa us­kon pää­mää­rää, tai­vaan kun­ni­aa.

Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa on usein eri elä­män­ti­lan­tees­sa, eri­lai­sis­sa aja­tuk­sis­sa ja eri­lai­sil­la tar­koi­tus­pe­ril­lä kuun­te­le­via seu­ra­vie­rai­ta. Pu­heen sa­no­ma avau­tuu jo­kai­sel­le kuu­li­jal­le eri ta­val­la.

Ju­ma­lan sana on kak­si­te­räi­nen miek­ka: laki he­rät­tää syn­nin­tun­non; evan­ke­liu­mi kuu­lut­taa Ju­ma­lan ar­moa va­pah­ta­jas­sam­me Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Toi­sel­le kuu­li­jal­le evan­ke­liu­mis­sa kai­kuu Ju­ma­lan rak­kaus syn­tis­tä ih­mis­tä koh­taan; toi­nen voi pa­hen­tua sa­maan pu­hee­seen.

Näin kävi myös Jee­suk­sen pu­hu­es­sa. Hän ky­syi ope­tus­lap­sil­taan: ”Et­te­kö te myös tah­do men­nä pois?” He vas­ta­si­vat: ”Her­ra, ke­nen luo me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ikui­sen elä­män sa­nat. Me us­kom­me ja tie­däm­me, et­tä sinä olet Ju­ma­lan Pyhä.” (Joh. 6:67–69.)

Jee­sus lu­pa­si ope­tus­lap­sil­leen ol­la Hen­ken­sä kaut­ta myös siel­lä, mis­sä kak­si tai kol­me ko­koon­tuu hä­nen ni­meen­sä (Matt. 18:20). Myös tai­vaal­li­nen Isä kuu­lee hei­tä: ”Mis­sä kak­si teis­tä yh­des­sä so­pien maan pääl­lä ru­koi­lee, sen he saa­vat mi­nun Isäl­tä­ni, joka on tai­vais­sa.” (Matt. 18:19.)

Tä­män ja ian­kaik­ki­sen elä­män lu­paus

Us­ko aut­taa kat­se­le­maan rau­hat­to­man maa­il­man me­noa Ju­ma­lan sa­nan va­los­sa. Se aut­taa luot­ta­maan Ju­ma­lan var­je­luk­seen ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä ja odot­ta­maan sitä het­keä, kun saa siir­tyä us­kos­ta nä­ke­mi­sen. Us­ko vai­kut­taa us­ko­vis­sa niin, et­tä he to­teut­ta­vat Jee­suk­sen an­ta­maa lä­he­tys­käs­kyä: ”Men­kää kaik­ki­al­le maa­il­maan, ja ju­lis­ta­kaa evan­ke­liu­mi kai­kil­le luo­duil­le.” (Mark. 16:15.) Ilo­sa­no­ma va­pah­ta­jas­ta Jee­suk­ses­ta Kris­tuk­ses­ta kuu­luu jo­kai­sel­le.

Us­ko­va saa sen, mitä Ju­ma­lan sana lu­paa: tääl­lä ajas­sa kai­ken tar­peel­li­sen ja tu­le­vas­sa maa­il­mas­sa ian­kaik­ki­sen elä­män.

Timo Määt­tä

Jul­kais­tu Sii­o­nin Lä­he­tys­leh­des­sä 6/2016